Päivä 15: Kotiin

Arvattavan huonosti nukutun yön jälkeen heräsimme kuudelta kellonsoittoon. Koska edessä oli lentämistä ja ties mitä jännää, tuntui olo kuitenkin kohtalaisen pirteältä. Pakkasimme pitkin huoneistoa olevat tavaramme laukkuihin ja nautimme aamupalaksi pari leivänpalaa. Teimme vielä viimeiset tarkistukset kaappeja ja pöytälaatikoita penkoen, jonka jälkeen suljimme viikon ajan asuntonamme toimineen huoneiston oven ja tiputimme avaimemme meille muutama päivä aiemmin osoitettuun postilaatikkoon. Vedimme laukkumme tuttua reittiä lentokenttäbussin pysäkille.

Hetken siinä seisottuamme saapui paikalle valkoinen minibussi. Kuljettaja nousi autosta ja ilmoitti auton olevan matkalla lentoasemalle ja että kyytiin pääsisi 35 kunalla, eli juurikin samalla hinnalla kuin bussipysäkin mainoksessa kerrottiin matkan hinnaksi. Tiesimme varsin hyvin, ettei tämä valkoinen ja täysin tekstitön auto ollut se, jonka mainos killui pysäkin seinässä. Päätimme kuitenkin tukea vielä viimeisen kerran paikallista pienyrittäjyyttä (ts. harmaata taloutta) ja ilmoittauduimme  kyytiläisiksi. Kuskin maanittelusta huolimatta sai hän houkuteltua mukaansa ainoastaan yhden matkustajan meidän lisäksemme. Valveutuneet turistit tiesivät selvästi millaista bussia olivat odottamassa.

Parinkymmenen minuutin pituinen matka lentoasemalle sujui mukavasti ylikansallisen klassisen rockin tahtiin. Lentoasemalla kuski jätti meidät ovensuun pysäkin sijasta viereiselle parkkialueelle, mikä vahvisti oletuksemme "hieman epävirallisemmasta" bussiyrittäjyydestä. Ilmeisesti siihen oven eteen pääsevät vain harvat ja valitut autot.

Menimme sisään asemarakennukseen ensimmäisestä löytämästämme ovesta ja harhailimme pieniä käytäviä pitkin check-in -aulaan. Sokkeloisesta reitistä päätellen oikea kulkutie lähtevien lentojen puolelle olisi kulkenut rakennuksen ulkopuolella. Haastavasta reitistämme huolimatta olimme kentällä sen verran aikaisin, että jouduimme istuskelemaan jonkin aikaa omaa vuoroamme odottelemassa. Tokihan olisimme check-in'in etukäteenkin tehneet, mutta nähtävästi Dubrovnikin lentoaseman systeemit eivät tue SAS:n osalta kyseistä toimintatapaa.

Menimme turva- ja passintarkastuksen läpi lähtöporteille, missä meillä oli hyvin aikaa tuhlata viimeiset kunamme verovapaisiin virvokkeisiin. EU:n ja Schengenin ulkopuolisesta sijainnista johtuen Dubrovnikin lentokentän verovapaat ovat todellakin verovapaita. ...toistaiseksi. Kroatiasta tulee nimittäin EU-maa 1.7.2013.

Kotimatka alkaa

Lentomme lähti ajallaan. Koska aamiainen oli jäänyt hieman niukaksi, nautimme lennon aikana Cloud Shopin maukkaat sämpylät. Lennolla oli sen verran vähän väkeä, että sämpylöitä näytti jopa riittävän tällä kertaa kaikille halukkaille. Joskus aikaisemmilla kerroilla olemme jääneet näillä Blue1/SAS -lennoilla ilman syötävää kun joku märkäkorva, Hankenin käynyt Håkan on päättänyt parantaa yhtiön kannattavuutta vähentämällä pari kiloa (sikakalliita) sämpylöitä koneen lähtöpainosta.

Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle reilusti etuajassa. Jopa laukkumme näyttivät saapuneen oikeaan määränpäähän. Jouduimme vielä odottelemaan tunnin verran kotiinpäin lähtevää bussia, johon olimme kaukaa viisaasti hankkineet meno-paluuliput pari viikkoa aikaisemmin. Vaikka päällämme oli välimerellinen vaatetus, ei vantaalainen iltapäivän sääkään tuntunut yhtään kylmältä. Pelkkä T-paita riitti hyvin asusteeksi ulkona varjossa istuskeluun. Myös ruoho ja parissa viikossa silmuista täyteen kokoon kasvaneet koivunlehdet näyttivät olevan sitä mieltä, että täälläkin päin maailmaa on kesä. Hyvä niin. Jospa tässä sitten pari kuukautta pärjäisi ilman pipoa.

Päivä 14: Miitti

Nukuimme taas vaihteeksi pitkään. Sää ulkona oli puolipilvinen ja ikkunamme ohi kulkevien turistien vaatetuksesta päätellen ei kovinkaan lämmin. Päivi vietti yön kärsien ylös alas sahaavasta kuumeesta ja kuulostelimme vielä rauhassa pari tuntia miltä olo alkoi tuntua heräämisen jälkeen. Olo oli jokseenkin siedettävä, joten lähdimme käveleksimään kohti kaupunkia. Ilma oli yllättävänkin lämmin ja istahdimme parissa kohdassa nauttimaan olostamme ja katselemaan maailmanmenoa ympärillämme. Siinä rantapenkalla istuskellessamme meitä lähestyi melontaretkien vetäjä iloinen virne naamalla. Hetki meni tajutessa, että hän olikin yksi voittoisista jalkapalloilijoista, ja halusi vain käydä tervehtimässä meitä.

Pakollinen aamukuva kämppämme edustalta

Pakollinen satamakuva matkalla vanhaankaupunkiin

Melontaretkiä järjestettiin paljon, mutta meloivat niin pitkän lenkin merellä, ettei uskallettu lähteä kokeilemaan

  

Keskustaan päästyämme teimme tilannearviota kuumepotilaan olotilasta. Todettuamme kunnon olevan edelleenkin vähintään kohtalainen, päätimme lähteä kävelemään hieman etäämmällä sijaitsevalle uimarannalle katselemaan löytäisimmekö sinne piilotetun geokätkön. Loppujen lopuksi paikka oli yllättävänkin lähellä ja kätkökin löytyi ensimmäisestä paikasta, johon kurkistimme. Harkitsimme vielä hakevamme toisenkin, tästä ensimmäisestä kätköstä kilometrin päässä päässä sijaitsevan purkin, mutta luovuimme suunnitelmasta nähdessämme kohteen lähellä olevan kappelin/kirkon jököttämässä vuorenrinteessä, laakson takana. Kilometri eteenpäin ja satametriä ylös-alas. Ei tänään.

Paikallisten suosima uimaranta oli tyhjä pilvisenä perjantaipäivänä

 

Kävelimme takaisin asunnollemme läpi turistien kansoittamien keskustan kujien. Olimme huomanneet jo ennen lähtöämme, että Dubrovnikissa järjestetään pieni geokätköilijöiden miitti samaan aikaan kun olisimme kaupungissa. Ja päivä, jolloin miitti järjestetään oli tänään. Ajattelimme käydä vielä syömässä ennen miittiä, emmekä ehtineet kämpillä juurikaan muuta kuin vaihtaa vaatteet hieman lämpimämpiin. Kävimme syömässä satama-altaan laidalla sijaitsevassa Poliksar-ravintolassa, jossa olimme päivällistäneet jo ensimmäisenä kaupungissaolopäivänämme. Ruokailun jälkeen meille jäi vielä hetki aikaa kujilla harhailuun, ennen kuin kello näytti miitin aloitusajankohtaa.

Dubrovnikin pyhimyksen, Saint Blaisen, patsaita oli koko vanhakaupunki täynnä

Vanhankaupungin muuria

Saavuimme sovitulle kokoontumispaikalle, jossa löysimme kourallisen geokätköilijän näköisiä ihmisiä piirimuodostelmaan ryhmittyneenä. Liityimme seuraan ja esittelimme itsemme. Paikalle oli lisäksemme ranskalainen, belgialainen ja suomalainen pariskunta sekä yksi varsin eksoottista walesin- tms. murretta vääntävä tyyppi. Ilmoittautumisten perusteella paikalta puuttui vielä yksi kroaattiperhe, jota odottelimme hetken ennen varsinaiseen ohjelmaan (eli pubiin oluelle) siirtymistä. Paikan ilmeisen hyvin tunteva britti opasti meidät muutaman korttelin päässä sijaitsevaan paikkaan, missä järjestäydyimme yhden pöydän ääreen. Saimme oluemme eteemme ja myös puuttuvat kroaatit (lapsineen) saapuivat paikalle.

Juttelimme parin oluen verran niitä-näitä keskimäärin matkustukseen tai kätköilyyn liittyvistä asioista. Osa porukasta alkoi poistua paikalta erinäisiin syihin vedoten. Ranskalaisella ja suomalaisella pariskunnalla iski nälkä ja he halusivat mennä syömään jotain. Proaktiivisina suomalaisina me olimme jo ehtineet syödä päivällisemme, mutta liityimme vielä päivällisporukan seuraan viinilasillisen mittaiseksi hetkeksi (eli reiluksi tunniksi).

Koska aamulla oli varhainen herätys ja kotiinlähtöpäivä, poistuimme kämpillemme hyvissä ajoin. Tarkastimme vielä seuraavan päivän aikataulun huomataksemme, että lentomme lähti vielä muistamaammekin aikaisemmin. Laitoimme kellot soimaan aamukuudelta ja ryhdyimme nukkumaan rauhatonta matkustusaamua edeltävää unta. Kyllä se kuitenkin aina jonkin verran jännittää noiden lentokoneiden kanssa, kun ne on niin tarkkoja kaikesta, eivätkä paljon odottele pommiin nukkujia.