Päivä 1: Espanjaan tiemme käy

Viimeisimmästä oikeasta ulkomaan reissusta pääsikin vierähtämään lähes vuosi kunnes nyt taas pääsimme matkaan. Kaiken lisäksi kohdekin on ainakin osittain sama kuin viime kerralla. Edellisellä keralla Valenciassa käydessämme huomasimme olevamme muutaman viikon myöhässä kaupungin ykköstapahtumasta, Las Fallas -juhlasta. Asia jäi hieman kaivelemaan ja kun vielä nyt matkaa suunnitellessamme satuimme bongaamaan kohtalaisen edulliset lennot Espanjaan alkoi kuvio olla melkolailla selvä; meno Madridiin, paluu Barcelonasta ja sillä välillä armotonta biletystä Valencian tulikarnevaaleilla.

Kokeellinen matkustaminen alkoi tällä kertaa heti kotikylästä, kun valitsimme kulkuneuvoksi Helsinkiin päin kulkevan Onnibussin. Suomen idioottimaisista monopoleista johtuen Onnibussi ei saa poimia ihmisiä linja-autoasemalta, vaan matkalaisten on hankittava joku kyyti (tai vaihtoehtoisesti käveltävä matkalaukun kanssa 5 km) valtatien varrella sijaitsevalle pysäkille. Itse bussimatka sujui mukavasti tiiviistä tunnelmasta ja bussin wifistä nauttien, mutta Lommilan (Ikean) pysäkillä, missä olimme ajatelleet vaihtaa lentoasemalle menevään paikallisbussiin, meitä odotti yllätys. Olimme etukäteen katselleet, että lentokenttäbussi 540 kulkisi päiväaikaan puolen tunnin välein. Pysäkin aikataulun mukaan seuraava bussi tulisi noin puolentoista tunnin päästä! No, onneksi aikataulussamme oli reilusti särkymävaraa, eikä lennolle ehtiminen ollut vaakalaudalla. 

Vartin odottelun jälkeen pysäkille hurautti komealla Airport-valotaululla varustettu kaukoliikenteen liityntäbussi. Muutaman kerran olimme kyseisellä linjallakin lentokentälle matkustaneet, joten mikään varsinainen yllätys ei tämän auton ilmaantuminen ollut. Koska bussi oli lentokenttäbussi ja kohteemme lentoasema, päätimme kysäistä kuskilta kyytiä. Kovinkaan yllättyneitä emme olleet myöskään kun kuski kertoi vuoron olevan ainoastaan kaukoliikenteen asiakkaiden käytössä. Ja Onnibussiahan ei näissä piireissä lasketa kaukoliikenteeksi, kun ne myyvät lippuja halvalla ja yrittävät muutenkin edistää joukkoliikenteen käyttöä.

Ehdimme seisoskellla hetken matkalaukkuinemme tyhjän lentokenttäbussin vieressä, kun kuski nousi ulos bussista ja kertoi, että hän voisi sittenkin ottaa meidät kyytiin. Neuvokkaana ja auttamishaluisena ihmisenä hän oli soittanut firmansa pääkonttoriin ja pyytänyt erikoisluvan meidän kuljettamiseen. Näinä keskiolut-gate aikoina tuntuu todella mukavalta vaihteeksi tavata ihminen joka pystyy käyttämään omaa järkeään ja soveltamaan idioottimaisia sääntöjä ja pykäliä, jotta asiat saadaan sujumaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Lentokentällä huomasimme toisen laukkumme kankaan olevan pahasti rikki. Hetken mietimme, miten laukun saisi ehjänä perille, ja paras keksimämme idea oli yrittää teipata se. Koska jeesusteippirullamme oli unohtunut lähtötohinoissa kotiin, lähdimme toiveikkaina koti R-kioskia kyselemään teippiä. Hämmästys olikin suuri, kun myyjä kaivoi rullan tiskin alta. Ja lopulta laukkukin saatiin kursittua kokoon. 

Itse lentokenttärutiinit sujuivat tuttuun tapaan itsepalvelu-chek-inin ja itsepalvelu-bag-dropin merkeissä. Koska olimme jättäneet terä- ja ampumaaseet sekä plutonium-harkkomme kotiin pääsimme myös turvatarkastuksen läpi ilman turhia kopelointeja.

Pientä ajankulua lentoa odotellessa...

...ja hyvä tuli!

Icelandairin revontulikone oli tosi kaunis

Onnibussin tapaan tunnelma Norwegianin koneessa oli tiivis ja lämminhenkinen. Yhtiön säästöohjelma ei ollut selvästikään vielä ulottunut matkustamon lämmityskustannuksiin asti. Sitävastoin paljon mainostetun wifin kaistanleveydestä oli jo ehditty karsia 90 % pois. Reilun kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme aurinkoiselle Madridin kentälle. 

Laukkuhihna, jonne tavaroidemme olisi pitänyt saapua oli korjattavana, joten jouduimme odottelemaan matkalaukkujamme tovin. Laukut saatuamme taivalsimme kylttejä seuraillen naapuriterminaalin puolella sijaitsevalle metroasemalle. Hankimme automaatista liput Madridin keskustan Sol-aukiolle. Totesimme samalla, että metromatka tulisi sisältämään vähintään kaksi vaihtoa.

Reilun tunnin hikisen metroilun ja kahden vaihdon jälkeen nousimme maan pinnalle Puerta del Solin laidalla sijaitsevasta tunnelista. Vedimme laukkumme korttelin päässä sijaitsevan huoneistomme ovelle ja painoimme ovipuhelimesta vastaanoton nappia. Vastaanottohenkilö vastasi puhelimeen ja kertoi tulevansa avaamaan oven kymmenen minuutin kuluttua. Kärsivällisinä odottelimme kymmenen minuuttia, kunnes luoksemme pyöräili mieshenkilö tummassa puvussaan. Mies esittäytyi paikan haltijaksi, pakkasi polkupyöränsä rappukäytävän ja johdatti meidät kapeaa (n. metrin levyistä) portaikkoa pitkin viidennessä kerroksessa sijaitsevaan huoneistoomme. Laukkujen raahaus kapeassa ja jyrkässä portaikossa oli oma operaationsa. Jokainen käännös ison laukun kanssa piti suunnitella tarkkaan ja vaikka heppu avitti meitä laukkujen raahauksessa olimme totaalisen poikki ylös päästyämme.

Mies esitteli huoneiston ja piirsi meille kartalle kaikki (paino sanalla kaikki) Madridin nähtävyydet ja jätti meidät tointumaan matkamme rasituksista.

Kyllä nyt on nähtävyydet hallussa

Kotikatu

Koska meillä ei ollut mukanamme mitään juotavaa tai syötävää illaksi eikä aamuksi, lähdimme vielä pistäytymään ruokaostoksilla ennen lopullista simahtamista. Heti aukion toiselta laidalta löysimme suomalaista Stockmannia vastaavan El Corte Ingles -tavaratalon, jossa sitten teimme välttämättömät hankinnat seuraavaa vuorokautta varten; Sikamaisen kallista - melkein Suomen hinnat!

Söimme iltapalaksi hieman patonkia ja juustoa, jonka jälkeen iskimme päät tyynyyn. Rankka oli kyllä tämä ensimmäinen päivä, mutta niinhän ne yleensä tahtovat olla.

Pikainen tunnelmaräpsy kauppamatkalla