Vaatimattoman aamiaisen jälkeen lähdimme ajelemaan autolla Maas-joen vartta pitkin läheiseen Dinantin kaupunkiin. Kyseinen joki kulkee tällä seudulla suhteellisen pienessä kanjonissa, johon joen lisäksi on mahdutettu jatkuvaa asutusta sekä molemmin puolin jokea kulkevat tiet.
Dinantiin päästyämme laitoimme Auton parkkiin pienessä tihkusateessa. Kävelimme sillan yli varsinaisen kaupungin puolelle ja hankimme liput kaupungin yllä kohoavaan vanhaan linnoitukseen. Ajoimme köysiradalla ylös kalliolle ja tutustuimme sitten kaikessa rauhassa sekä itse linnoitukseen että Dinantin kaupungin surkeaan kohtaloon vuoden 1914 taisteluissa. Näyttely oli hienosti toteutettu ja näköalat linnakkeelta mahtavat.
Kierroksen jännin kohta oli kellarissa kulkeva, varsin vino sokkelo. Ennen huoneeseen menoa varoiteltiin, ettei sinne kannata mennä, jos omaa huonon tasapainoaistin. Koska meillä ei kyseisiä ongelmia ole, menimme päättäväisesti eteenpäin. Kuitenkin siellä suljetussa tilassa tuntui koko aiemmin tallella ollut tasapainoaisti katoavan täysin, emmekä olleet ainoat. Kaiteisiin tukeutuen pääsimme kuitenkin etenemään tilan läpi kaatuilematta. Olipa hassu kokemus tuokin.
Kierroksemme loppua kohti tihkusade muuttui rankemmaksi ja rankemmaksi, kunnes lopulta jouduimme pakenemaan alas syöksyviä vesimassoja linnakkeen laidalla sijaitsevaan näköalakahvilaan. Sateesta johtuen näköalat olivat samaa tasoa kuin Halti-tunturin huipulla vuonna 2001, eli näkyvyys kymmenen metrin luokkaa.
Kahvit ja pienen lounaan nautittuamme laskeuduimme köysiradalla alas kaupunkiin, josta suuntasimme suunnilleen suorinta tietä takaisin autolle.
Päivän toisena ohjelmanumerona oli paikalliseen tippukiviluolaan tutustuminen. Ajelimme muutaman kilometrin keskustan ulkopuolella sijaitsevalle nähtävyydelle. Turisteille tarkoitettu parkkipaikka oli remontissa, josta syystä jatkuva autojono teki pienellä umpitiellä mitä erilaisimpia manööverejä takaisin ohikulkutielle päästäkseen.
Itsekin saman kohtalon koettuamme saimme lopulta auton hieman loitommalle luolan suusta. Pääsyliput luolastoon ostimme suuaukon lähellä sijaitsevasta pienestä kioskista. Kielimuurista johtuen lippujen käyttötarkoitus jäi meille hieman epäselväksi ja ajattelimme aluksi liittyvämme osaksi opastettua luolakierrosta. Odottelimme hetken kerroksemme alkua suuren kovaäänisen turistijoukon mukana. Lopulta ihmismassa lähti talsimaan määrästietoisesti pihan ja remontissa olevan parkkipaikan läpi täysin vastakkaiseen suuntaan kuin olimme ajatelleet luolan suun sijaitsevan. Seurasimme porukan hännillä kunnes ihmiset näyttivät hajaantuvan ja pakkautuvan lopulta kadun varrelle pysäköityihin henkilöautoihin.
Hämmentynein mielin palailimme takaisin lippukioskin kulmalle, jossa neonoranssiin pukeutunut "työmies" opasti meidät lopulta oikealle polulle. Luolaan saikin mennä jokainen omia aikojaan, eikä mitään opastuksia ollut tulossa. Seurailemamme turistityhmä olikin ollut joku oma porukkansa, joka olis sitten omia aikojaan tullut pois luolasta ja lopulta kaikkien ehdittyä poistunut paikalta omille teilleen.
Tie luolaan kulki yhä syvemmälle ja syvemmälle valettuja portaikkoja pitkin. Aina välillä kapea railo muuttui suuremmaksi holviksi, joiden katosta roikkui eri kokoisia ja mallisia tippukiviä. Kosteus luolassa oli käsin kosketeltava. Ilmassa oli paikoin vesihöyryä. Kaikki pinnat kiiltelivät läpimärkinä ja pitkin kulkuväylän pohjaa oli vesilätäköitä.
Reitti luolaston läpi oli kauttaaltaan valaistu, hyvin merkattu ja muutenkin suoraviivainen. Tästä huolimatta reitin syvimmällä kohdalla vastaamme tallusti eksyneitä, lievästi hätääntyneen oloisia saksalaisia kyselemässä "ausgangia". No tietysti emme tähän kysymykseen osanneet vastata koska itsekin olimme vasta "ingangin" kautta luolaan tulleet.
Aikamme luolassa tallusteltuamme putkahdimme takaisin maan pinnalle pitkän portaikon päätteeksi. Sadekin oli ehtinyt hieman laantua maanalaisen matkamme aikana.
Hyppäsimme autoon ja lähdimme vielä käväisemään samalla linnoituksella, jossa olimme jo aiemmin köysiradalla vierailleet. Linnakkeen takana, maksullisen alueen ulkopuolella, oli nimittäin ensimmäisen maailmansodan aikainen ranskalaisten sotilaiden hautausmaa. Vaikka hautausmaa on sen aikaiseksi kalmistoksi pieni on siellä vaikuttava määrä ristejä siisteissä riveissään. Näiden uhrien lisäksi on kaatuneet saksalaiset haudattu jonnekin muualle ja Dinantin siiviilit varmaankin jonnekin siviilien hautausmaalle.
Lähdimme palailemaan asuntoamme kohti. Kävimme kaupungin laidalla sijaitsevassa supermarketissa hankkimassa vähän syötävää sekä muutaman pullollisen kotiin vietäviä tuliaisia itsellemme. Ohjelmoimme navigaattorin määränpääksi majapaikkamme ja valitsimme reitiksi uuden, aiemmin ajamattoman tien. Reittivalinta oli varsin huono, sillä tie oli suljettu monesta kohtaa poliisien, ambulanssien ja keltaliivisten liikenteenohjaajien toimesta. Ilmeisesti siellä oli päällä jonkinasteinen urheilutapahtuma, vaikkemme yhtään minkään lajin urheilijaa nähneetkään.
Kämpillä sitten nautimme ostoksistamme valmistetun maukkaan kahden ruokalajin päivällisen. Vaikka sade taukoilikin välillä ja jopa aurinko pilkahti pariin otteeseen, päätimme varmuuden vuoksi hoitaa ruokailun tyystin sisätiloissa. Olihan tuota kosteutta jo tarpeeksi yhdelle päivälle koettukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti