Vaikka paluulentomme piti lähteä vasta kahden aikaan iltapäivällä, viritimme illalla herätyskellon jouduttamaan aamutoimiamme. Tasasimme painon, eli viinipullot, matkalaukkuihimme ja pakkasimme pitkin huonetta levinneet tavarat omille matkustuspaikoilleen. Kirjauduimme ulos hotellista ja vedimme laukkumme Montparnassen rautatieasemalle, josta lentokenttäbussimme oli määrä lähteä. Ennen bussin lähtöaikaa ehdimme vielä kevyesti hakea kioskista mukaamme patongit ja kahvit, jotka menimme varmuuden vuoksi nauttimaan bussipysäkille. Ja hyvä että menimme, koska bussikuski päätti lähteä matkaan noin kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua aikataulua. Kuinkahan moni matkustajaraukka jäi laukkuineen asemalle seisoskelemaan?
Tälläkin kerralla olimme tehneet check-in'in etukäteen. Lähtöaulassa yritimme löytää matkalaukkutarrojen ja boarding passien tulostamiseen sopivaa automaattia, mutta ilmeisesti Ranskassa sunnuntai on myös automaattien vapaapäivä. Kaikki löytämämme automaatit olivat pimeitä ja kuolleita kuin Alko jouluna. Lievän epäröinnin jälkeen uskaltauduimme sitten ilman tarroja ja värkkejä Package Drop -tiskille. Käytännössä täti tiskillä hoiti meille lähes kaiken normaaliin check in'iin kuuluvan säädön, sillä poikkeuksella, että meidän ei tarvinnut jonottaa 50 metrisessä jonossa kaiken maailman turistien kanssa. Etukäteen tehty check in voi sitten toimia näköjään myös tällä tavalla. Hyvä niin.
Turvatarkastutimme reppumme ja menimme hyvissä ajoin lähtöportille. Aikaa oli tässäkin vaiheessa ylenmäärin ja ajattelimme hyödyntää sen tätä blogia kirjoittelemalla. Juuri kun olimme saaneet miniläppärin auki ja muutaman virkkeen valmiiksi, korviimme kantautui mielenkiintoisen kuuloinen kuulutus. Totta se on ..siellä kutsutaan meitä tiskille. Mitä ihmettä? Onko matkalaukuissamme jotain vikaa? Hä?
Menimme kuuliaisesti ja ilmeisen säikähtäneinä lähtöaulan palvelutiskille, jossa meidät otti vastaan virkailija Stéphan. Jostain kumman syystä meidät haluttiin reitittää Oslon sijasta Tukholman kautta Helsinkiin. Mikälie ylibuukkaus taas päällä? Blaah. Ja lentokin vielä perillä kolme varttia myöhemmin. Missaisimme siis todennäköisesti bussimmekin. Näistä asioista ei yleensä kauheasti parane neuvotella ja kun Stéphan vielä kirjotutti harmiamme lieventämään vielä 300 € edestä SAS-konsernin lahjakortteja, tyydyimme kiltisti kohtaloomme. Matkalaukkujen tilanne meitä jäi hieman arveluttamaan. Sen verran viime tipassa tämä uudelleenreititys tuli mukaan kuvioihin. Stéphan vakuutteli, että huolemme oli turha.
Saimme uudet boarding passit ja samantien olimmekin jo jonottamassa kohti Tukholmaa uudella portillamme. Uudet istuinpaikkamme olivat koneen etuosassa, eri riveillä ja pääsimme nauttimaan Economy+ -luokan mukavuuksista, joita mitä ilmeisimmin olivat kloorinmakuinen graavikala, äklösuolainen perunasalaatti, ruokajuomat ja käsinojasta taiteltava keno pöytä. Riviä edempänä istuneet turhantärkeät bisnesluokkalaiset näyttivät saavan vielä parempaa kohtelua, kuten rätit käsien ja naaman puhdistamiseen sekä lasiset juomalasit. Tästä kaikestako olemme jääneet aina paitsi kun olemme matkustaneet economy-luokassa?
Tukholmassa hankimme Blue1:n saapumistiskiltä uudet lentoliput, jonka jälkeen menimme käsimatkatavaroinemme suoraan seuraavan lennon lähtöportille. Uudelleenreitityksen lisäksi myös viimeisen lennon yhtiö vaihtui toiseksi. Tukholmasta Helsinkiin kulkisimme Finnairin sinivalkoisin siivin illaksi kotiin...tms. Virkailijat lupasivat myös huolehtia matkalaukkumme samalle lennolle, mikäli ne nyt sattuisivat olemaan Arlandan kentällä.
Tällä kertaa paikkamme olivat koneen toiseksi viimeisellä rivillä ja vierekkäin. Vajaan tunnin mittaisen lennon aikana meitä hemmoteltiin ruhtinaallisella omenamehu- ja vesitarjoiluilla. Kahvikin olisi voinut maistua, mutta ilmeisesti sen tarjoaminen ajaisi tämän kansallisen jalokivemme konkurssiin. Joimme siis kiltisti omenamehumme.
Helsinkiin saavuimme 40 minuuttia ennen alkuperäistä lentosuunnitelmaamme. Menimme suoraan matkatavaratiskille laukkujemme kohtaloa kyselemään. Täti tutki lippumme ja lappumme ja alkoi näyttää varsin epätoivoiselta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä hän uskalsi epäillä laukkujemme ilmestymistä hihnalle pyörimään. Samaa epäilimme mekin ja niinpä kirjoitimmekin hyvässä yhteishengessä etsintäkuulutuksen niiden löytämiseksi jostain päin maailmaa. Totesimme vielä ennustamamme tilanteen tyhjänä pyörivän matkalaukkuhihnan äärellä ja poistuimme tullin läpi saapumisaulaan. Tällä kertaa meillä todellakaan ei ollut tullattavaa.
Olimme laukkusählingin vuoksi missanneet bussimme 5 minuutilla ja seuraavan kotiinpäin menevän bussin lähtöön oli vielä paljon aikaa, jonka päätimme käyttää syömiseen. Aamuisten patonkien ja suolaisen ruotsalaisruuan närppimisen lisäksi emme olleet muuta tänään syöneetkään. Jostain kumman syystä Helsinki International Airport ei ole halunnut sisällyttää maahansaapumispalveluihinsa mitään kunnollista ruokapaikkaa, joka olisi auki kahdeksan jälkeen illalla. Söimme siis taas kerran patongit, tällä kertaa suomalaiset, päältä lämpimät ja sisältä kylmät. Siis patongit? Vain tähänkö pystyimme täälläkin?
Bussi tuli ajallaan. Ja sisään astuessamme tunsimme lopulta olevamme kotimaassa. Pari toisistaan riippumatonta humalaista röhnötti eri puolilla bussia omia höpinöitään/örinöitään jauhaen. Kylläpä tulikin kotoinen olo.
