Päivä 12: TGV Pariisiin

Herätyskellon iloinen soitto aloitti viimeisen aamumme Bordeaux'ssa. Keräilimme muutaman päivän aikana pitkin hotellihuonetta levinneet tavaramme matkalaukkuihimme, kirjauduimme ulos ja vedimme laukkumme parin korttelin päässä sijaitsevalle bussipysäkille. Otimme reilun euron hintaisen bussikyydin Saint-Jeanin rautatieasemalle, jossa hörppäsimme aamukahvit ja söimme patongit aamun energiantarvetta tyydyttämään. Hetken odottelun jälkeen junallemme arvottiin lähtölaituri, jonne ehdimme hyvissä ajoin ennen H-hetkeä.

Olimme hankkineet SNCF:n nettipalvelusta itsetulostettavat sähköiset liput TGV-junaan (ranskalainen luotijuna) etukäteen. Kuten Suomessakin nykyään, lippujen hinnat vaihtelevat kellonaikojen ja päivien mukaan ja yleensä halvimmat liput saa kun ne hankkii mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Meillä liput Pariisiin maksoivat yhteensä 74 €, joten kovin kallista matkustaminen ei halvimmillaan ole. Enimmillään liput olisivat maksaneet ainakin toisen mokoman.

Yleensä kaikki mahdolliset matkustusasiakirjat kannattaa yrittää leimata (composter => suom. kompostoida) ennen asemalaiturille siirtymistä. Sähköisiä lippuja tämä tee-se-itse-leimaus ei koske. Lipuissa oikein erikseen mainitaan, ettei niille tarvitse tehdä mitään ennen junaa. Hienoa - ei se A4-kokoinen lappu olisi siihen masiinaan sopinutkaan. Junaan noustuamme löysimme helposti paikkamme ja istuimme vauhdin hurmasta nauttimaan.

Bordeaux'n rautatieasema

Asemalaiturilla

Ranskalaisilla on mielenkiintoinen lähestymistapa junalla matkustamiseen. Paikkalippu TGV-junaan on kaikille matkustajille pakollinen, siis yksi paikka - yksi matkustaja. Saksalais-pohjoismaalaiseen järjestykseen tottuneelle matkustajalle tässä ei ole mitään kummallista. Katsotaan vain lipusta ensin vaunun numero, sitten istumapaikan numero ja lopuksi mennään istumaan ko. yhdistelmää vastaavalle penkille.

Pierre/Pauline-perusranskalainen kokee asian toisin: Yleensä hän tietää vaunun numeron. Siis sisään vaunuun, matkalaukut ensimmäiseen vapaaseen koloon. Ja sitten riennetään istumaan parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Seuraavalla asemalla junaan saapuu matkustaja, joka ei löydä mieleistään paikkaa, vaan joutuu tyytymään paikkanumeron mukaiseen istuimeen. Tällöin ko. paikalla ennestään istuva henkilö pitää tietysti saada väistymään. Pienen, kohteliaan ja monisanaisen väittelyn jälkeen paikkalipun omistaja saa istua paikalle. Tämän jälkeen paikkansa menettänyt matkustaja katsoo ensin parhaat mahdolliset vapaat paikat, joista parhaimmalle hän siirtää ahterinsa. Jos hyviä paikkoja ei ole jaossa, istumapaikan menettänyt katsoo lipustaan oman numeronsa, jolla ennestään istuva matkustaja pitää saada pois. Ja niin edelleen. Jokaisella asemalla vaunussa on siis päällä jumalaton härdelli kun ranskalaiset arpovat istumapaikkansa uuteen järjestykseen.

Jotta matkustaminen ei muodostuisi liian suoraviivaiseksi, osa matkustajista viettää suurimman osan matka-ajasta jossain toisessa vaunussa, jollain toisella paikalla ja sitten aseman kohdalla oman paikkansa vieressä käytävällä muiden paikanvaihtoa hämmentämässä ja matkalaukkujen siirtoa hidastamassa. Eihän tämä seurapeli liian nopeasti saa loppua. Hämmingin pitää kestää vielä vähintään kymmenen minuuttia sen jälkeen kun juna on lähtenyt asemalta. ...niin ja sitten on vielä tosiaan ne onnettomat, jotka eivät muistaneet/jaksaneet katsoa edes vaunun numeroa. Huoh.

Kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla matka taittuu nopeasti. Muutaman tunnin junassa istumisella olimme siirtyneet Bordeaux'sta Pariisiin nauttien samalla nopeasti ohi kiitävistä maisemista sekä ympärillämme pyörivästä ranskalaisesta istumapaikkabingosta.

Pariisin majapaikkamme oli kivenheiton päässä Montparnassen asemasta, joka oli siis TGV:mme pääteasema. Vastaanottosedän kielenvaihtoyrityksistä huolimatta kirjauduimme taas sisään ontuvalla ranskankielellä ja havaitsimme huoneemme olevan hotellin ylimmässä kerroksessa, sisäpihan puolella. Luvassa oli siis rauhaa ja hiljaisuutta ...paitsi jos samaan aikaan kanssamme hissiin jonottanut raksamies sattuu olemaan aamuvirkkua tyyppiä ja omistamaan iskuporakoneen. Toivotaan ettei.

Pidimme huoneessamme pienen hengähdys-, kirjoitus- ja pastistauon. Voimien palauduttua sekä ulkona vallinneen tihkusateen vaihduttua auringoksi olimme taas valmiit uusiin haasteisiin. Pienen haun ja hapuilun jälkeen onnistuimme löytämään lähistöltä sopivan metroaseman sekä hankkimaan automaatista itsellemme kymmenen matkan metrolippunivaskan (ranskaksi "garnet"). Otimme metron Citén asemalle keskelle Pariisia, Notre Damen kulmalle. Muutaman "pakollisen" turistikuvan jälkeen jatkoimme matkaa joen yli latinalaiskortteliin, jossa jo virkuimmat sisäänheittäjät päivystivät meidän kaltaisiamme aikaisia illallistajia.

Seine

Notre Dame

Notre Damen patsas

Seine

Heitätytimme itsemme sisään mukavaan, psykedeelisesti valaistuun ns. ranskalaiseen ravintolaan (jonka henkilökunta puhui keskenään espanjaa). Etnisistä taustoista huolimatta tai siitä johtuen ruoka oli hyvää ja palvelu persoonallista...oikeastaan hämmästyttävänkin hyvää ollakseen näin turistialueella. Ehkä olimme liikkeellä sekä hyvän aikaan vuotta että hyvään aikaan päivää?

Päivällisemme aikana sää ulkona oli vaihtunut epävakaisesta tasaiseksi sateeksi. Sateenvarjon alla hakeuduimme lähimmälle metroasemalle ja otimme kyydin hotellillemme. Hyvä ja antoisa päivä oli tämäkin - ainakin tällaiseksi sadepäiväksi.

Metroa odotellessa

Montparnasse, hotellin nurkalla