Päivä 5: Junalla Luganoon

Viimeinen aamumme Feldkirchissa valkeni viileänä ja sumuisena kuten oli tehnyt kaksi edellistäkin aamua. Söimme nopeasti hotellin tarjoaman aamupalan väistellen viereisessä pöydässä lintuinfluenssa kourissa köhivien mummelien ilmassa lenteleviä ysköksiä. Tauti kuulosti sen verran pahalta, että toivon todellakin epätoivoisen väistely-yrityksemme onnistuneen. Lopulliset väistelytulokset selvinnevät muutaman päivän kuluessa.

Pakkasimme laukkumme, teimme mukaan hieman matkaevästä ja kirjauduimme ulos mukavasta hotellistamme. Mukavan raikkaassa säässä raahasimme laukut muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle rautatieasemalle, jossa meille jäi vielä hetki aikaa istuskeluun ennen junan lähtöä. Samantien junan lähdettyä asemalta, tuli konduktööri tarkistamaan matkalippumme. Tällä kertaa matkustusasiakirjamme tarkastettiin erityisen tarkasti ja halusipa konnari nähdä lopuksi jopa passimmekin.

Alkumatka kulki enemmän tai vähemmän tutuissa maisemissa Itävallan, Liechensteinin ja Sveitsin  rajaseutuja pitkin. Tuttuja maamerkkejä matkan varrella olivat ainakin Rhein, Vaduzin linna ja rajakaupungit, joissa olimme vaihdelleet junia ja busseja viime päivien aikana. Juna ylitti matkan aikana valtakunanrajan pariin otteeseen, josta syystä myös tullimiehet olivat ottaneet asiakseen kiertää junassa epäilyttävän näköisiä tyyppejä jahdaten. Ilmeisesti onnistuimme näyttämään tarpeeksi viattomilta, koska meihin ei kiinnitetty mitään huomiota.

Ensimmäinen junanvaihtomme oli Zürichissa, jossa meillä oli melkein tunti aikaa ihmetellä rautatieaseman ihmisvilinää. Juuri kun olimme saaneet syötyä eväsleipämme lähtölaiturin penkillä istuen, saapui junamme asemalle. Zürichin rautatieasema on Helsingin aseman tapaan pussinperä, josta junat lähtevät samaa tietä kuin ne sinne saapuvatkin. Varmaankin tästä syystä junat myös viipyvät asemalla hieman tavanomaista pidemmän aikaa. Ehdimme siis etsiä rauhassa vaunumme ja istumapaikkamme ja vielä odotellakin tovin ennen kuin pääsimme taas liikkeelle. Myös tämän junan konduktööri oli tavattoman kiinnostunut näkemään passimme vaikka emme ylittänet etapin aikana yhtään valtakunnanrajaa. Ehkäpä tuo matkalipuissamme komeileva kolmen valtakunnan reitti Feldkirch - Lugano sai tämänkin konduktöörin tolaltaan.

Noin puolen tunnin matkan jälkeen oli vuorossa päivän viimeinen vaihto Arth-Goldaun pienellä asemalla. Vaihtoaikaa meillä oli vain muutama minuutti, mutta onneksi saapumis- ja lähtemisraiteet olivat saman laiturin eri puolilla, eikä mahdollisuutta kohtalokkaalle häröilylle juurikaan päässyt jäämään. Kahdesta edellisestä lipuntarkastuksesta viisastuneena kaivoimme konnaria varten jo passimme valmiiksi esille. Miekkonen tutki matkalippumme samalla antaumuksella kuin kolleegansakin, mutta passeista hän ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut. Heti Arth-Goldaun jätettyään juna alkoi kiipeillä korkeammalle ja korkeammalle. Maisemat tällä etapilla ovat todella henkeäsalpaavia; korkeita vuorenseinämiä, lähes pohjattomia kanjoneita, vuoripuroja ja vihreitä vuoristokyliä. Välillä maisemat katkeavat pitkäksi aikaa junan sukeltaessa kilometrien pituisiin tunneleihin.

Tunneleiden välissä ehti ihailla komeita maisemiakin

Siltoja vuoristossa riittää

Joku pikkukylä

Edellispäivien tapaan sää pysyi sumuisena ja pilvisenä kunnes jossain puolimatkassa Bellinzonaa juna syöksyi ulos eräästä pitkästä tunnelista. Kuin taikaiskusta sumu ja harmaus vaihtuivat auringonpaisteeseen ja siniseen taivaaseen. Ilmeisesti olimme alittaneet jonkin ilmaston kannalta oleellisen solan. Olisikopa samalla vaihtunut myös kielialue saksasta italiaksi? Olisi aika luontevaa, että sumuisessa osassa maata puhuttaisiin saksaa ja aurinkoisessa italiaa.

Melkoinen muutos säässä. Ensimmäinen näkymä pitkän tunnelin eteläpäässä.

Maisemat jatkuivat yhtä jylhinä

Luganossa paistoi siis aurinko. Luganossa oli myös lämmin. Laahauduimme matkalaukkuinemme aseman vieressä sijaitsevaan hotelliimme. Linnuntietä asemalaiturilta hotellin ovelle on matkaa alle 200 metriä. Hotelli sijaitsee kuitenkin jonkin verran asemaa korkeammalla, joten tuolle 200 metrin matkalle mahtuu muutamakin porrasaskelma. Lievästi hikisinä, mutta onnellisina saavuimme lopulta respaan, josta hoidimme itsellemme avaimen naapurirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseemme. Hotellin kaikkien huoneiden ikkunat avautuvat kohti alla olevaa laaksoa, järveä ja Luganon keskustaa. Jos välillä halpishotellihuoneidemme ikkunasta on näkynyt rähjäinen sisäpiha ja roskakatos, tällä kertaa maisemat olivat todellakin parasta AA+ -luokkaa.

Maisemista huolimatta emme malttaneet viipyä huoneessamme kovinkaan pitkään. Ulkona oli meille uusi kaupunki, kesä ja meillä oli loma. Ja viiden tunnin junamatkan aikana olimme saaneet istua ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Kävelimme takaisin rautatieasemalle ja hankimme liput alas kaupunkiin vievään telefericiin (mikälie vinoratikka suomeksi?) Teleferic-kyydin jälkeen jatkoimme kulkuamme kaupungin läpi ja edelleen Luganonjärven rannalle, jonne oli päätynyt sankoin joukoin myös natiiveja luganolaisia iltapäivän viimeisistä valoisista tunneista nauttimaan. Ja mikäs siinä on nauttiessa kun lokakuun lopulla on tällainen sää.

Lugano-järvi

Penkit oli täynnä auringosta nauttivia luganolaisia

Polkuveneitä oli vuokran moneen lähtöön, mutta ilmeisesti talviaika ei ole suosituinta polkuveneilysesonkia.

Parco Civico

Ehkä vähemmän yllättävästi pieni iltapäiväkävelymme venähti muutaman tunnin mittaiseksi valokuvausmaratoniksi. Sekä maisemat että sää olivat niin kertakaikkisen fantastisia, että pysähtelimme kolmen askeleen välein kuvaamaan milloin mitäkin mielestämme merkityksellistä kohdetta. Auringonlaskun aikaan käännyimme takaisin päin järvenrantareitillämme ja palasimme samaa tietä kuin olimme hetki sitten kulkeneet. Auringon poistuminen kuvioista muutti maisemaa kuitenkin sen verran, että saimme hyvällä omallatunnolla kuvata samat kohteet vielä toiseenkin kertaan. Kätevää mutta hidasta.

Luganolainen lokki venesatamassa

 

 

Porto comunalessa, vuoren rinteessä näkyy funicolare-reitti Monte Brè:lle. Sinne pitäisi huomenna junailla.

Laivojakin liikennöi järvellä, mutta taitaa olla jo talviteloilla suuri osa

 

 

 

 

Olimme syöneet pienet eväsleipämme noin seitsemän tuntia aikaisemmin Zürichin asemalla. Yltyvän nälän myötä heikkenevät ruumiin- ja sielunvoimat pakottivat meidät tekemään epätoivoisen ratkaisun; päätimme ravita itsemme kehomme McDonaldsin kansainvälisellä nakkikioskilla. Saimme tilattua ateriamme tuttuun tapaan tiskin takana seisten. Vähemmän tuttua oli ravintolan asiakaskunta. Vai oletteko koskaan nähneet Suomessa nunnaa McDonaldsilla vetämässä naamariinsa kananugetteja?

Mahat täynnä roskaruokaa ja hiilidioksidia jatkoimme paluutamme hotelliamme kohden. Aikataulullisesti olimme taas kerran olleet hieman etuajassa päivällisemme kanssa. Vaikka oli keskiviikko, olivat keskustan baarit täynnä iloisia ihmisiä. Oletettavasti täälläkin päin maailmaa on ihmisillä tapana mennä ottamaan muutamat aperitiivit ennen päivällistä. Tästä kaikesta päätellen sovelias aika iltasyömiselle on Etelä-Sveitsissä aikaisintaan kahdeksalta.

Luganolaiset aperitiiveilla. Jos baariin ei mahdu sisälle, niin onneksi pihalla riittää tilaa.

Takaisin hotellille kivuttiin jalan. Katedraalilla oli hyvä pitää pieni lepotauko maisemia ihaillen.

Emme olleet varanneet hotellistamme aamiaista, joten poikkesimme kotimatkalla vielä asemalla sijaitsevaan lähikauppaan. Hankimme aamiaistarpeet ja (yllätys, yllätys) pullollisen ticinolaista (eli paikallista) punaviiniä maisteltavaksi. Eiköhän se tämäkin päivä ala olemaan pulkassa. Huomenna mennään sitten Monte Bré:lle, jos sää sen vaan sallii.