Viimeinen päivämme Mostarissa valkeni edellistä päivää tyynempänä ja lämpimämpänä. Muutaman päivän päämäärättömän harhailun seurauksena kaupunki oli meille nyt päällisin puolin tuttu, joten päätimme käyttää tämän viimeisen kokonaisen päivämme nähtävyyksiin tutustuen.
Ensimmäisenä tutustuimme vanhankaupungin pääkadun varrella sijaitsevaan Koski Mehmed -moskeijaan, jonka on perustanut yllättäen Mehmed Koski. Ennen sisään astumistaan naiset pukivat päälleen asiaankuuluvat huivit ja vermeet ovenpielessä olevasta lainalaatikosta, vaikka periaatteessa vääräuskoisten ei olisi tätä moskeijaa varten tarvinnut vaivautua kyseisellä varustautumisella. Itse moskeija oli lähinnä keskisuuri sali, jonka lattia ja osa seinistäkin oli peitelty itämaisilla matoilla. Seinillä oli jonkin verran koristeellista kirjoitusta ja joitakin abstrakteja kuvioita. Katolisten ja ortodoksien öky-katedraaleihin verrattuna tämä moskeija oli varsin vaatimaton ja käytännönläheinen temppeli.
 |
| Koski Mehmed pasina dzamija -moskeija vuodelta 1617/1618. |
 |
| Moskeijan kattokupoli |
Seuraavaksi jatkoimme matkaamme sillan pielessä sijaitsevaan museoon, jossa tutustuimme siltainsinööri Hajrudin rakentaman vanhan sillan vaiheisiin sekä sillan jälleenrakennukseen 2000-luvun alussa. Katselimmepa me innoissamme jopa puoli tuntia pitkän dokumenttiesityksen aiheesta. Ilmeisesti moinen historia ei juurikaan kiinnosta muita Mostarin kävijöitä, sillä saimme olla koko tunnin pituisen vierailumme ajan museossa ihan itseksemme.
 |
| Näkymä museon tornista |
 |
| Kujunziluk-(turistikrääsä)katu |
Museon jälkeen lähdimme astelemaan kaupungin länsilaidalla sijaitsevaa partisaanihautausmaata kohden. Lopulta paikalle päästyämme löysimme hylätyn, pitkää heinää ja pensaikkoa kasvavan kivipengermän. Ilmeisesti paikka oli ollut joskus Jugoslavian ja Titon aikana tärkeä muistomerkki ja matkailukohde. Tällä hetkellä paikka on täysin oman onnensa nojassa ja paikalla olevasta lasinsirpalaiden määrästä päätellen ainoastaan kaljoittelevan nuorison suosiossa. Kiipeilimme rakennelman ylimmälle tasanteelle asti ja otimme muutamia valokuvia alla aukenevista maisemista sekä tästä surrealistisesta rakennelmasta.
 |
| Partisaanihautamuistomerkkiä etsimässä |
 |
| Ensimmäisellä kerralla käveltiin ohitse, kun ei ihan tunnistettu tätä epämääräistä pöheikköä etsimäksemme nähtävyydeksi |
 |
| Eihän tämä ihan samalta näyttänyt kuin turistiesitteemme kuvassa (taisi olla peräisin jostain 70-luvulta se kuva). |
 |
| Melko aavemainen paikka |
 |
| Oli siellä sentään joku päivän uutiset lukenut n. viikko sitten. Tämän lähemmäksi jääkiekon MM-kisoja ei vielä tällä reissulla olla päästykään. |
 |
| Suihkulähdekin oli hieman kunnostusta vailla. Sinne oli yksi (hauta?)muistolaattakin hajotettu. |
 |
| Maisemia sentään saattoi ihailla, vaikka itse muistomerkki oli pelkkä pöheikköinen heinäkenttä |
Palailimme takaisin keskikaupungille samoja jälkiä kuin olimme jo parina aiempana päivänä. Tiesimme, että uimahyppääjien kiltatalon yläkerrassa oli valokuvanäyttely sodanaikaisista valokuvista. Kun olimme nyt kerrankin saaneet kulttuuri- ja nähtävyysvaihteen päälle, päätimme vierailla vielä tässäkin kohteessa. Kiipesimme parit pienet portaat sillan päässä olevaan rakennukseen. Näyttely koostui parista pieneestä huoneesta ja niihin kootuista muutamasta kymmenestä sinällään ihan hyvästä ja koskettavasta valokuvasta. Pieneen kokoelmaan tutustumiseen emme saaneet kuitenkaan kovin paljoa aikaa kulumaan ja pian olimmekin jo palailemassa päivälevolle vuokrahuoneistoomme.
 |
| Laitakaupungin katukuvaa |
 |
| Neretva jälleen kerran |
 |
| Melominen on yksi suosituista harrastuksista täällä päin |
 |
| Antifasistiset konsertit ja liikkeet mainostivat itseään siellä ja täällä |
 |
| Sotakuvanäytteli oli sijoitettu toiseen Stari Mostin vartiotorneista |
 |
| Näkymä tornista |
Tuttuun tapaan, hieman ennen auringonlaskua, lähdimme päivän toiselle reissullemme. Olimme katselleet jo aiemmin mahdollisia ruokapaikkoja jokivarren ravintolakompleksissa. Annoimme sisäänheittäjän ohjata meidät etukäteen valitsemaamme ravitsemusliikkeeseen. Tilasimme itsellemme neljän ruokalajin turistimenut, jotka saimmekin eteemme pikavauhtia. Nautimme salaattimme, pussikeitoista keitetyt soppamme ja bosnialaiset perinne-einespyörykkämme parhaamme mukaan siinä tahdissa kun tarjoilijapoika niitä meille kantoi. Siinä vaiheessa kun kattaus oli jälkiruokaa vaille valmis, toiminta pysähtyi kuin seinään. Odottelimme pitkään viimeistä annostamme ja katselimme kun poju hengaili keittäjä-äitinsä ja tarjoilija-tyttöystävänsä kanssa viereisessä pöydässä. Lopulta kyllästyimme istuskelemaan ja pyysimme jälkiruokamme pöytään. Poika tyttöystävineen paineli sisään pikavauhtia ja noin minuutin kuluttua meillä oli edessämme menuun kuuluvat sokerikakut ja baklavat.
Ilmeisesti tämän kaupungin ravintolat luottavat 100 % siihen, että kukaan asiakas ei tule, eikä missään tapauksessa tulisi asiakkaaksi enää toista kertaa. Jotenkin tässä vaan jää päähän sellainen mielikuva, että panostus asiakkaisiin ja niiden tyytyväisyyteen on näille yrittäjille ihan toissijainen asia. Tärkeintä, että kerran sisään tulleelta asiakkaalta saadaan nopeasti rahat pois mahdollisimman pientä vastiketta vastaan. Kaipa se periaate tällaisessa paikassa toimiikin, jossa vain muutamat turistit jaksavat viettää paria tuntia pidemmän ajan.
 |
| Näkymä terassiltamme viimeisenä Mostarin iltana. Huomenna sitten uusi maa, tuttu valuutta! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti