Italialainen illallinen

Muutaman päivän ajan olemme sopeuttaneet itseämme italialaiseen elämänrytmiin. Kaikki toiminta tuntuu tapahtuvan tarkalleen määrätyssä järjestyksessä. Systeemi on itsestäänselvää paikalliselle, mutta satunnaisen pohjoiseurooppalaisen turistin ei välttämättä ole helppo päästä mukaan tällaiseen päivänkiertoon.

Koko päivän olimme pantanneet ruokailujamme, päämääränä ilta-kahdeksan aikaan tapahtuva päivällinen. Hotelliin kirjautuessamme meille oli teroitettu, että hotellin ravintola on auki klo 19-21 ja olimme nyt valmistautuneet käyttämään tätä mielestämme varsin rajattua palvelua. Täsmällisen tarkasti klo. 19.30 painelimme alas huoneestamme kohti notkuvia pöytiä. Ja ravintola on pimeänä! Ei ristin sielua missään. Hämillämme kierähdimme kannoillamme täyskäännöksen ja painelimme takaisin huoneeseemme. Ilmeisesti aikataulut ovat sunnuntaina toisenlaiset, kun kaikki paikalliset ovat mammojensa pastakattiloiden ääressä? Tai sitten hotellissa on niin vähän asukkaita, että ravintolaa ei kannata pitää auki? Tai jotain muuta yhtä mystistä?

Lähestyvän nälkäkuoleman (tai ainakin näläntunteen) ajamina heitimme takit niskaamme ja lähdimme metsästämään ruokaa kaupungin keskustan hulinasta. Pian löysimmekin aiemmin vierailemamme pizzerian vierestä toisen paikan, jossa näytti olevan jonkinlaisia elonmerkkejä. Painelimme rohkeasti sisään.
Sujuvalla ja nopeatempoisella italiankielellä meidät vastaanotti paikan emäntä, harmaahiuksinen, varsin ehostautunut, n. 70-vuotias vanha-rouva. Ilmeisesti onnistuimme sopeltamaan buenaserojemme seuraksi jotain tarpeeksi epäselvää, koska saimme eteemme ruokalistat, joissa oli annoskuvaukset jopa englanniksi. Italiaksi kiihkeästi puhuen sekä kansainvälisin käsimerkein sai rouva pyydettyä meiltä juomatilauksen ja pian edessämme oli pullollinen ehtaa Chianti Classicoa 2006.

Ruokatilausta hoitamaan saapui kolmekymppinen miestarjoilija, kaikesta päätellen emännän poika. Hänen kanssaan kommunikaatio sujui englanniksi ja saimme hyvin tilattua kiinteähintaiset menut itsellemme.
Ruokailun kuluessa pääsimme lähietäisyydeltä seuraamaan italialaisen perheyrityksen toimintaa. Aina hiljaisemman hetken koittaessa tarjoilijapoika luikahti nurkkapöytään lukemaan keskittyneenä pokerilehteä, josta mamma kävi tuon tuostakin hätistämässä poikaa tarjoiluhommiin. Välillä rouva kävi ripittämässä keittiön puolella häärivää toista nuortamistä, joka myös ilmeisesti oli hänen oma poikansa. Aina silloin kun vanharouva ei ollut kummankaan pojan kimpussa, kierteli hän pitkin salia keräten astioita, joista kukaan asiakas ei pitänyt kiinni. Pari kertaa jouduimme pelastamaan rouvan kynsistä puoliksi syödyn annoksemme nopealla kädenliikkeellä. Illallisen kruunasi vielä se kun mamma sormea heristäen opetti meille laskun pyytämisen italian kielellä (Il con-to, per fa-vo-re!), sen jälkeen kun erehdyimme tässä kohtaa englanninkieliseen kommunikaatioon.

Ruoka oli hyvää ja palvelu persoonallista. Se on hyvä. Juuri tällaista olemme täältä hakemassakin.