Sisäinen kello herätti meidät taas ennen herätyskelloa. Pienen huoneemme pienestä, sisäpihan katolle avautuvasta ikkunasta havaitsimme sään olevan sopiva automatkailulle, mikä oli hyvä asia olihan meillä ajettavana yksi reissumme pisimmistä huikaisuista, yli 600 km matka läpi puolen Ranskan. Aamiaista meillä ei hotellilla ollut, joten luovutimme huoneemme lyhyin seremonioin ja suuntasimme kapsäkkeinemme autolle. Edellisenä päivänä FIN-rekisterimme oli hämmästyttänyt vanhaa pariskuntaa. Nyt jäi paikallinen nuoriso raapimaan päitään ja katselemaan ihmetellen peräämme. Ilmeisesti suomalaisia autoturisteja ei Chateauneufissa liiemmin vieraile.
Lähdimme ajelemaan kohti uutta päämääräämme alkumatkan moottoritietä. Tällä kertaa opastetauluissa ei ollut tarvetta varoitella huonoista olosuhteista tai tietöistä, joten niihin oli kirjoitettu aforismeja ja elämänohjeita kulkijoille. Kuinka ihastuttavan ranskalaista!
Roinen yli jatkoimme pitkin jonkinasteista valtatietä. Suomalaiset valtatiet kulkevat suorina ja etuoikeutettuina läpi maan, mutta Ranskassa vastaavat tiet muuttuvat tavan takaa kylien ja liikenneympyröiden läpi mateleviksi pikkuteiksi. Usein kylien kohdalla tie on niin kapea, että liikenne kulkee vuoronperään, ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan liikennevalojen tahdittamana. Niinpä mekin odottelimme kerran jos toisenkin liikennevaloissa tai valottomissa jonoissa kun tällaiset kylätiet olivat ruuhkautuneet tietöiden, lastausta varten pysähtyneiden kuorma-autojen tai jonkin muun syyn takia.
Kohtapa tie alkoi mutkitella meille jo tuttuna serpentiininä kohti korkeampia maita. Olimme saapumassa Ranskan keskiylängölle ja siihen liittyville vuoristoseuduille. Samalla kun tie alkoi kulkea korkeammalla, lisääntyi sumu. Pian alkoi tihkutella vettä ja tuuli tuntui yltyvän lähes myrskylukemiin. Ylöspäin kulkeminen loppui aikanaan ja tiemme alkoi viettää ajoittain hyvin suomalaisen näköisenä maisemana alaspäin kohti Le-Puy-en-Velayn kaupunkia, jonne olimme suunnitelleet pienen pysähdyksen. Vähän ennen kaupunkia sää kävi aurinkoiseksi kuin tilauksesta - myös matalamille seuduille saapumisella saattoi olla osuutta asiaan. Tuuli oli silti lähes myrskylukemissa.
Puyssa jätimme auton pääkadun varteen ja suuntasimme kohti vanhaa keskustaa. Kaikki kaupungin talot on rakennettu tummasta kivestä joka on muurattu paikalleen vaalealla laastilla. Tästä syystä kaupungin yleisilme on varsin omintakeinen - yleensähän kivet tahtovat olla vaaleita ja laasti tummaa. Vierailimme nopeasti katedraalikukkulalla, sillä tuuli ylhäällä teki olosta niin sietämätömän, etä katedraalissa oli pakko kerätä voimia jatkaa matkaa. Uusin voimin kiertelimme vielä muutaman korttelin ympäri kaupungin kujilla. Palatuamme autolle huomasimme tähän pikavisiittiin kuluneen noin kaksi tuntia.
Puyn jälkeen jatkoimme muutaman tovin aiemman kaltaista maantietä. Ihmettelimme sinne tänne tien varrelle pystytettyjä kymmeniä pahviukkoja, joiden sydämen lävisti tie. Ilmeisesti sellainen oli laitettu aina kohtaan, jossa liikenneonnettomuudessa oli menetetty ihmishenkiä. Tätä teoriaa tuki se, että joihinkin oli ripustettu kukkakimppuja tai istutettu juurelle kukkapenkki. Yksi kyltti poikkesi muista, siinä oli samanlainen musta ukko, jonka pään halkaisi punainen juova ja luki 72 ans.
Pian pääsimmekin moottoritielle. Tie kulki läpi rehevien laidunmaiden, joissa vaaleita nautalaumoja oli siellä täällä. Vaikka matkaa oli jäljellä satoja kilometreja, tuntui päivä jo olevan voiton puolella. Varikkokäynneistä, vaarallisen kovasta tuulesta ja pienen saderintaman aiheuttamasta matkanteon hidastumisesta huolimatta keskinopeus pysyi satasen paremmalla puolella, joten Amboisen saavuttaminen ennen pimeää tuntui mahdolliselta.
Ja kuten suunniteltu oli, olimme auringonlaskun aikaan perillä Amboisessa. Ajoimme suoraan ruokaostoksille paikalliseen supermarkettiin, jonne ehdimme parahiksi ennen puoli kahdeksan sulkemisaikaa. Kassi täynnä paikallisia herkkuja suuntasimme lopulta hotelliimme nauttimaan (taas kerran) ansaitusta lepohetkestä.
Sisäinen kello herätti meidät taas ennen herätyskelloa. Pienen huoneemme pienestä, sisäpihan katolle avautuvasta ikkunasta havaitsimme sään olevan sopiva automatkailulle, mikä oli hyvä asia olihan meillä ajettavana yksi reissumme pisimmistä huikaisuista, yli 600 km matka läpi puolen Ranskan. Aamiaista meillä ei hotellilla ollut, joten luovutimme huoneemme lyhyin seremonioin ja suuntasimme kapsäkkeinemme autolle. Edellisenä päivänä FIN-rekisterimme oli hämmästyttänyt vanhaa pariskuntaa. Nyt jäi paikallinen nuoriso raapimaan päitään ja katselemaan ihmetellen peräämme. Ilmeisesti suomalaisia autoturisteja ei Chateauneufissa liiemmin vieraile.
Roinen yli jatkoimme pitkin jonkinasteista valtatietä. Suomalaiset valtatiet kulkevat suorina ja etuoikeutettuina läpi maan, mutta Ranskassa vastaavat tiet muuttuvat tavan takaa kylien ja liikenneympyröiden läpi mateleviksi pikkuteiksi. Usein kylien kohdalla tie on niin kapea, että liikenne kulkee vuoronperään, ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan liikennevalojen tahdittamana. Niinpä mekin odottelimme kerran jos toisenkin liikennevaloissa tai valottomissa jonoissa kun tällaiset kylätiet olivat ruuhkautuneet tietöiden, lastausta varten pysähtyneiden kuorma-autojen tai jonkin muun syyn takia.
Kohtapa tie alkoi mutkitella meille jo tuttuna serpentiininä kohti korkeampia maita. Olimme saapumassa Ranskan keskiylängölle ja siihen liittyville vuoristoseuduille. Samalla kun tie alkoi kulkea korkeammalla, lisääntyi sumu. Pian alkoi tihkutella vettä ja tuuli tuntui yltyvän lähes myrskylukemiin. Ylöspäin kulkeminen loppui aikanaan ja tiemme alkoi viettää ajoittain hyvin suomalaisen näköisenä maisemana alaspäin kohti Le-Puy-en-Velayn kaupunkia, jonne olimme suunnitelleet pienen pysähdyksen. Vähän ennen kaupunkia sää kävi aurinkoiseksi kuin tilauksesta - myös matalamille seuduille saapumisella saattoi olla osuutta asiaan. Tuuli oli silti lähes myrskylukemissa.
Puyssa jätimme auton pääkadun varteen ja suuntasimme kohti vanhaa keskustaa. Kaikki kaupungin talot on rakennettu tummasta kivestä joka on muurattu paikalleen vaalealla laastilla. Tästä syystä kaupungin yleisilme on varsin omintakeinen - yleensähän kivet tahtovat olla vaaleita ja laasti tummaa. Vierailimme nopeasti katedraalikukkulalla, sillä tuuli ylhäällä teki olosta niin sietämätömän, etä katedraalissa oli pakko kerätä voimia jatkaa matkaa. Uusin voimin kiertelimme vielä muutaman korttelin ympäri kaupungin kujilla. Palatuamme autolle huomasimme tähän pikavisiittiin kuluneen noin kaksi tuntia.
Puyn jälkeen jatkoimme muutaman tovin aiemman kaltaista maantietä. Ihmettelimme sinne tänne tien varrelle pystytettyjä kymmeniä pahviukkoja, joiden sydämen lävisti tie. Ilmeisesti sellainen oli laitettu aina kohtaan, jossa liikenneonnettomuudessa oli menetetty ihmishenkiä. Tätä teoriaa tuki se, että joihinkin oli ripustettu kukkakimppuja tai istutettu juurelle kukkapenkki. Yksi kyltti poikkesi muista, siinä oli samanlainen musta ukko, jonka pään halkaisi punainen juova ja luki 72 ans.
Pian pääsimmekin moottoritielle. Tie kulki läpi rehevien laidunmaiden, joissa vaaleita nautalaumoja oli siellä täällä. Vaikka matkaa oli jäljellä satoja kilometreja, tuntui päivä jo olevan voiton puolella. Varikkokäynneistä, vaarallisen kovasta tuulesta ja pienen saderintaman aiheuttamasta matkanteon hidastumisesta huolimatta keskinopeus pysyi satasen paremmalla puolella, joten Amboisen saavuttaminen ennen pimeää tuntui mahdolliselta.
Ja kuten suunniteltu oli, olimme auringonlaskun aikaan perillä Amboisessa. Ajoimme suoraan ruokaostoksille paikalliseen supermarkettiin, jonne ehdimme parahiksi ennen puoli kahdeksan sulkemisaikaa. Kassi täynnä paikallisia herkkuja suuntasimme lopulta hotelliimme nauttimaan (taas kerran) ansaitusta lepohetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti