Päätimme nauttia hotellilla ranskalaisen aamupalan, joka oli perinteinen kattaus: kuppi kahvia, desi appelsiinimehua, croissant, pätkä patonkia, voita ja hilloja. Tämän nautinnon keskeytti hetkeksi jotain hyvin odottamatonta - aamiaishuoneen ohitse alkoi nimittäin juosta tien leveydeltä lampaita! Satoja erikokoisia ja eri näköisiä lampaita loikki jatkuvana virtana ikkunan ohi, viimein perässään muutama lammaskoira ja maajussi.
Aamiaisen jälkeen pakkasimme päiväreppumme ja suuntasimme nopean kauppapysähdyksen kautta pääkallopaikalle, eli Mont-Saint-Michelin luostarilinnasaarelle. Paikka on todella helppo löytää, koska se seudun ainoana korkeana kohtana näkyy kilometrien päähän eteläpohjalaistyyppisen laakean peltomaiseman yli. Saarta lähestyttäessä alkoi paikan luonne nopeasti selkiytyä. Pengerretyn tien laidoille on rakennettu parkkipaikkoja turisteja varten. Ennen meitä paikalle oli jo ehtinyt jokunen sata autokuntaa. Ja perässämme tuli lisää autoja. Omilla parkkipaikoillaan oli busseja ja kauempana oli yksi alue varattu pelkästään karavaanareille. Pian meidätkin oli opastettu omaan ruutumme, johon jätimme auton ja jatkoimme jalkapatikassa kohti kukkulaa. Kävelymatkalla huomiomme kiinnittyi vähemmän rohkaiseviin varoituskyltteihin, joissa kerrottiin osan parkkipaikoista jäävän välillä nousuveden alle. Tulkintamme mukaan tänään ei kuitenkaan välitöntä vaaraa olisi... vaan vasta huomenna.
Nousimme linnalle läpi ahtaiden, turistien täyttämien kujien läpi. Kujien vierustat olivat täynnä matkamuistokrääsämyymälöitä ja erikokoisia ja -tyyppisiä ravitsemusliikkeitä. Kapitalistiset houkutukset välttäen jatkoimme matkaamme ylemmäs ja ylemmäs, kunnes huomasimme olevamme luostarin portilla ja lipunmyyntitiskin ääressä. Ostimme pääsyliput ja valuimme muun seurakunnan mukana kohti luostarin saleja ja käytäviä.
Luostari isessään oli varsin koruton. Katolisista ympyröistä tutut kullatut patsaat ja värikkäät maalaukset loistivat poissaolollaan. Paikoitellen luostarin ikkunoista avautui mukavia maisemia alas rantaniitylle ja laskuveden paljastamalle lahdelle. Retken ehdottoman huippuhetken meille tarjosi anonyymi munkkiveli, joka päätti nunnasiskon kanssa hetken keskusteltuaan kumistella korkeimman tornin kelloja puolenpäivän kunniaksi - ja turistien suureksi iloksi.
Toinen maininnan arvoinen yksityiskohta löytyi tien puoleiselta reunalta, jossa oli suuri ihmiskokoinen juoksupyrä. Pyörän avulla asukkaat hinasivat mm. rakennustarvikkeita alhaalta ylös asuinkerroksiin. Nykyinen pyörä on peräisin vuodelta 1820, jolloin se restauroitiin vankeja varten (kidutuslaitteeksi?, paikka toimi silloin vankilana). Saarikierroksen päätteeksi nautimme panini-henkisen lounaan paikallisessa pikaruokalassa ja vastaanulevan turistiryhmän oppaalta opimme ohimennessämme, että nykyisin saarella on asukkaita vain 22 - ei ihme, että hautausmaakin oli varsin pikkuruinen.
Koska päivää oli vielä jäljellä ajoimme vielä pienen kierroksen lähiseudun pikkukylissä. Lopuksi otimme vielä tuntumaa aubergemme lähimaastoon ja maaseudun tunnelmaan minimaalisen lyhyen kävelyretken merkeissä.Vastoin tapojamme olimme valmiita levolle jo neljän aikaan iltapäivällä. Ulkona vallitsevasta kosteasta ilmasta johtuen meillä ei ollut mitään tarvetta poistua huoneestamme - varsinkin kun olimme varautuneet syömään iltapalan omista eväistämme. Netinpuutteessa katselimme sitten ranskalaisia musiikkivisoja ja hauskimpia kotivideoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti