Koska barolot ja nebbiolot jäivät illalla ostamatta, ajoimme aamuvarhaisella hotellin läheiselle marketille, siinä kun näytti olevan isot parkkipaikat, eli helppo poiketa pikaisesti. Niinhän me taas kuvitelimme. Aamulla nuo parkkipaikat olikin täynnä markkinakojuja ja koko lähistö täynnä mitä luovemmin parkkeerattuja autoja. Jatkoimmekin siis Cuneota kohti ilman viinejä.
Cuneoon menimme rouva Mion ohjeilla läpi maaseudun, joka vaikutti hieman köyhemmältä seudulta ränsistyneine taloineen. Harvat matkan varrelle osuneet viinitarhat olivat oudon näköisiä, köynnökset kasvoivat lähes puun kokoisina ja oksisto oli tuuhea... Olikohan kevätleikkuu vielä tekemättä vai oliko tämä paikallinen kasvatustapa? Koko matkan Albasta asti oli tien varressa eri supermarkettien mainoksia, joissa jokaisessa oli nuoli eteenpäin ja nuolessa luki 10 minuti. Meille ei koskaan selvinnyt, mitä se mahtoi tarkoittaa, sillä lähes tunnin verran saimme ajella näkemättä yhtäkään kauppaa. Lähempänä Cuneota kylttien tekstit muuttuivat, ensin tuli 3 minuti, sitten 1 minuti ja lopulta, vartin ajeltuamme viimeisessä kyltissä luki enää 1.5 km. Suuri kauppakeskusalue näkyikin jo ja sinne kurvasimme ostamaan mukaamme muutaman kelpo pullon paikallisia tuotteita. Samalla saimme ostettua eväitä ajomatkalle, sillä edessä oli ei niin pitkä, mutta sitäkin hitaampi ajo vuoriston yli... tai niinhän me taas kuvitelimme.
Cuneosta laitoimme navigaattorin opastamaan meidät Ranskan rajalle, jonne matkaa oli vajaa 100 km. Nousua tulisi sillä matkalla reippaasti ja jo heti alkumatkasta maisema kävikin lumisemmaksi ja edessä näkyivät jylhät vuoret. Koska lämpömittari näytti yli 10 astetta, ja tie oli kuiva, olimme yhä varovaisen toiveikkaita reittivalintamme suhteen. Ja kun vastaantulijoillakaan ei lumiketjuja näkynyt, jatkoimme matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa tien yllä olevassa valotaulussa oli teksti, josta heikolla kielitaidollamme päättelimme se varoittavan lumivyöryistä tmv.
Noin 30 km ennen rajaa matkanteon katkaisi tyly kyltti, jossa luki tiemme numero ja chiuso, ferme, closed ja geschlossen, jotta tyhmempikin tajuaisi, ettei reitille ole asiaa. Jouduimme siis kääntymään takaisin ja menemään Ranskaan Välimeren rannan moottoritietä. Perässämme täyskäännöksen teki ranskalainen pakettiauto, jonka kuski ohittikin meidät heti tuhatta ja sataa sadatellen ja käsiään huitoen.
Uusi reittimme, tie numero 20, kulki Cuneosta Vertimigliaan Ranskan kautta. Jännäsimme, olisiko sen tunnelit auki, ja helpous olikin suuri, kun ennen tunneleita luki vain niiden olevan suljettuna yöllä klo 22-06. Jo alkumatkasta maisema muuttui taas keväisestä talvisemmaksi. Jopa kylät olivat aivan erinäköisiä alppikyliä. Ranskaan mentiin pitkähköä ja todella kapeaa tunnelia pitkin, jonne rekat joutuivat jonottamaan vuoroaan, tunnelissa kun mahtui kulkemaan rekkaliikenne vain yksisuuntaisena. 
Ranskan puolella lähdimme heti suoraan alas jyrkkään rinteeseen tehtyä serpentiinitietä mutkitellen. Maisemat olivat todella huikeat ajellessamme kanjonia pitkin kohti Italiaa. Matkalla ihmettelimme junarataa, jonka rakentaminen vuoriston läpi korkeine siltoineen oli melkoinen taidonnäyte. Loppumatkan Välimerta kohti vieressämme virtasi joki, joka oli välillä tien taslla ja välillä hurjan paljon alempana solan pohjalla. Kerran onnistuimme pysähtymään kuvaamaan maisemia, muuten levikkeet olivat vähissä kapean tien mutkitellessa välillä vuoren altakin.
Yhtäkkiä putkahdimme aivan erilaiseen maisemaan. Italian Riviera levittäytyi edessämme kertaheitolla hyvin kesäisenä. Lämmintä oli 18 astetta ja aurinko paistoi värjäten maiseman riemunkirjavaksi. Joka puolella oli vehreää ja rinteet täynnä kellertäviä taloja ja keltakukkaisia puita. Hankkiuduimme moottoritielle ja ajelimme Monacon ja Nizzan ohitse vähän väliä maksaen parin euron suuruisia tietullimaksuja automaattiasemilla.
Moottoritiet vaihtuivat ja välillä seikkailimme hurjan isoissa ja kaoottisissa liikenneympyröissä. Tietöitäkin matkalle riitti taas kiitettävästä. Lopulta pitkä ajo palkittiin, kun kyltissä luki "Châteauneuf-du-Pape". Pieni tie olikin jo tuttu entuudestaan ja osasimme kuikuilla horisontista linnan raunioita ennen saapumista kylään. Vanhasta muistista löysimme parkkipaikalle ja hotellikin oli aiemmalta käynniltä tuttu. Tämähän oli siis melkein kuin olisi kotiin saapunut! Parkkipaikalla naapuriautolle saapuvan vanhan pariskunnan mies oli syvästi vaikuttunut rekisterikilvestämme, sen verran spontaanin painokkaasti pappa huudahti vaimolleen "Finlande!" huitoen autoamme kohti.
Vaihdoimme pikaisesti vaatteet ja lähdimme kylälle, jotta ehtisimme vielä viiniostoksille. Kellarit olivat kiinni mutta onneksi pääkadun varrelta löytyi putiikki, joka myi paikallisia herkkuja ja tietenkin viinejä! Innoissamme menimme suoraan viinihyllylle, jonne kauppamummeli meitä seurasi. Iskimme silmämme kaunisetikettiseen pulloon ja päätimme kysellä hieman viinistä. Kielitaitomme riitti kysymykseen: "C'est bon?". Mummelin painokas "Oui, très, très bon" sai meidät vakuuttumaan ja valitsimme pullon. Toisen viinin kohdalla päädyimme maistamaan ennen ostopäätöstä. Saimme lasilliset, haistelimme ja maistelimme ja totesimme, että ei tästä kylästä huonoa viiniä varmaan saakaan ja ostimme pullollisen. Tyytyväisenä maksoimme ostokset ja veimme uudet pullot jo kummasti matkan aikana täyttyneeseen peräkonttiimme ja lähdimme ylös "Papan linnaselle".
Linnalla kävimme katsastamassa maisemat ja suuntasimme samaan ravintolaan, missä aiemminkin olimme käyneet. Mainio Le Verger des Papes sijaitsee heti linnan kupeessa. Tilasimme paikan menun, alkupaloiksi hanhenmaksasalaatit ja pääruoaksi lammasta ja juotavaksi paikallista viiniä. Ruoka oli aivan loistavaa jälleen kerran. Vatsat täynnä pääsimme maistelemaan vielä paikallisia juustoja ja lopuksi otimme vielä taivaallisen hyvät Crème brûléet. Vatsat täynnä olikin mukava kaatua vällyjen alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti