Monta sumuista päivää oli vietetty Gardajärvellä. Viimeinen aamumme Riva del Gardalla valkeni puolipilvisenä. Lopultakin sekä järven itä- että länsipuolella kohoavat vuoret olivat näkyvillä samanaikaisesti. Tällaisella säällä laivatkin liikennöisivät. Meidän oli kuitenkin jatkettava matkaamme, eikä laivalu tullut kysymykseenkään.
Annoimme navigaattorin laskea meile nopeimman reitin Rivasta Albaan. Suuri osa matkaa tulisi taittumaan pitkin moottoriteitä. Gardajärven eteläpäässä, jossa meidän oli tarkoitus vaihtaa tieltä toiselle, tuli vastaamme seisovan autojonon perä. Tietöiden ja ehkä jonkin muun meille koskaan selviämättömän syyn takia näytti liikenne seisovan silmänkantamattomiin. Autot edellä tekivät u-käännöksiä paremmat reitit mielessään. Niin teimme mekin. Ohjelmoimme navigaattoriin uuden reitin ja lähdimme itseemme tyytyväisenä uuteen suuntaan.
Ohitimme Sirmionen matelevassa autojonossa (ne muut u-käännöksen tehneet seuranamme?) ja löysimme uuden liittymän moottoritielle, tällä kertaa ruuhkattomamman vaihtoehdon. Jatkoimme matkaamme kohti Albaa, kunnes nälkä iski ja muistimme mukana olevan patonginpätkän ja juuston. Pian moottoritieltä opastettiinkin "viihtyisälle" levähdyspaikalle, jonne jostain kumman syystä pääsi vain ajamalla tietulliaseman läpi, maksaen ja tehden u-kännöksen ramppia pitkin samalle asemalle ottamaan uuden maksukuitin. Italialaista logiikkaa taas kerran?
Tyytyväisenä laitoimme auton parkkiin karavaanarin perään ja kaivelimme eväät esille. Vilkaisimme tarkemmin karavaanaria ja mietimme, että mikähän romanialaisten kerjäläisten leiri se oli... kunnes autosta putkahteli ulos pieniä lapsia takkuisine tukkineen ja likaisine naamoineen. Koska mittari näytti +17 astetta ja aurinko porotti täydeltä taivaalta, meillä oli tietenkin ovet ja ikkunat auki nauttiaksemme kesäisestä säästä. Hetken päästä avoimesta ikkunasta putkahti autoomme takkutukkaisen pikkupojan pää, ja käsi tunki sisään anovasti, samalla kun poika puhui meille jotain merkillistä kieltä. Olimme jo eväämme syöneet ja tyytyväisinä siihen, että saimme lähes kaiken tuhottua, joten tungimme ainoan jäljellä olevan eväämme, puolikkaan salaattisekoitus-pussin, pojan likaiseen käteen. Katse kirkastui, selvästi olimmekin siis ymmärtäneet, mitä poika oli vailla. Salaatin saatuaan poika kiinnostui lisää. Kerroimme selvällä suomen kielellä, että muuta ei ollut, ja kun viesti ei mennyt perille näytimme tyhjiä ruokarasioita, joita olimme jo keräämässä viereiseen roskikseen. Poika yritti viittomalla selvittää, että pullotkin kelpaisivat (ei ollut) ja lopuksi pieni likainen käsi tunki toiveikkaana ja suu hoki "monet"... tässä vaiheessa kerroimme yhä, että kaikki oli loppu, mutta vasta päänpuistelulla höystetty, painokas "ei ole mitään, MENE POIS", sai pojan lähtemään salaattipussinsa kanssa hyvästejä heilutellen. Jätimme nuorimmaistaan asuntovaunussa imettävän äidin takkuisine pesueineen ja jatkoimme matkaamme.
Pian käännyimmekin viimeiselle tielle kohti Albaa. Maisema muuttui vehreäksi viinilaaksoksi, jossa joka kukkulalla näytti olevan kylä linnoineen ja kirkkoineen, rinteiden ja alavamman maan ollessa varattuna tärkeämmälle, eli viinitarhoille. Sää vastasi suomalaista juhannusta, paitsi että aurinko paistoi ja oli lämmintä. Löysimme hotellimme Alban laitamilta ja espressot nautittuamme pääsimme katsastamaan huonettamme.
Kauaa emme malttaneet laakereillamme levätä, sillä kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Barolon kylä houkutteli. Lähdimme siis pienelle retkelle yhteen italialaisen viinin mekkaan. Matkalla näimme toinen toistaan kauniimpia viinitiloja, mutta perillä meitä odotti yksi suuri tietyömaa (näihin on toki jo totuttu, kevät vaikuttaa olevan tietyömaiden luvattua aikaa). Kylän ainoa elonmerkki oli katuporan ääni. Kiertelimme pieniä kujia, ihastelimme linnaa ja pohdimme katkerina, mikä saikaan juuri meidän esi-isät hylkäämään tällaiset asuinsijat ja jatkamaan pohjoista kohti. Vastausta keksimättä lähdimme takaisin hotellille. Nyt viimeisään oli aika luopua autosta ja päästä asian ytimeen.
Kävelimme parin kilometrin matkan hotelliltamme Alban vanhaan keskustaan, missä totesimme sen melko tylsäksi valokuvausta ajatellen. Joten lasilliselle siis! Löysimme viihtyisän pienen viinibaarin, jossa tilasimme alkajaisiksi lasilliset nebbioloa. Vieressämme notkui pitkä pöydällinen herkullisia pieniä leipäsiä, mutta koska olimme lähes ainoat asiakkaat, emme tienneet, miten niihin tulisi suhtautua. Istahdimme siis pöytään laseinemme, jolloin tarjoilija lähtikin täyttämään meille lautasellisen herkullisia suolapaloja. Pian paikka alkoikin täyttyä paikallisista ja pääsimme todistamaan, miten homma toimi. Taaempi, rauhallinen huone, jossa olimme oli tarkoitettu pariskunnille ja seurueille, joille tarjoiltiin pöytään lasilliset viiniä ja lautasellinen suolaisia, kuten meillekin. Etummainen huone, jossa baaritiski sijaitsi, oli yksinäisille miehille, jotka tilasivat tiskiltä lasillinen roseviiniä, valkoviiniä tai olutta ja sen jälkeen napsivat itsepalvelutyyliin kaksin käsin leipäsiä ja pikkuruisia pizzanpaloja tarjoilulautasilta suoraan suihin sitä kiivaampaan tahtiin, mitä enemmän tarjoilijattarien silmä vältti.
Nebbiolosta vaikuttuneina päätimme kokeilla vielä astetta arvostetumpaa baroloa ja pian pöytäämme kiikutettiin uudet lasilliset ja uusi lautasellinen leipäsiä! Nautimme mainion viinimme pohtien suomalaisen ja italialaisen baarikulttuurin eroja. Lopulta haikein mielin maksoimme laskumme paikallisten tapaan baaritiskillä ja suuntasimme takaisin laitakaupungilla sijaitsevaan hotelliimme. Vaikuttuneina paikallisen viinin erinomaisuudesta pyysimme vielä huonepalvelun tuomaan meille lasilliset nebbioloa. Tähän, ja vaahtokylpyyn, on hyvä päättää päivä Piemontessa. Huomenna jatkuu matka sitten yli (lumisten?) vuorten tutuille seuduille Châteauneuf-du-Papen maisemiin.
Monta sumuista päivää oli vietetty Gardajärvellä. Viimeinen aamumme Riva del Gardalla valkeni puolipilvisenä. Lopultakin sekä järven itä- että länsipuolella kohoavat vuoret olivat näkyvillä samanaikaisesti. Tällaisella säällä laivatkin liikennöisivät. Meidän oli kuitenkin jatkettava matkaamme, eikä laivalu tullut kysymykseenkään.
Annoimme navigaattorin laskea meile nopeimman reitin Rivasta Albaan. Suuri osa matkaa tulisi taittumaan pitkin moottoriteitä. Gardajärven eteläpäässä, jossa meidän oli tarkoitus vaihtaa tieltä toiselle, tuli vastaamme seisovan autojonon perä. Tietöiden ja ehkä jonkin muun meille koskaan selviämättömän syyn takia näytti liikenne seisovan silmänkantamattomiin. Autot edellä tekivät u-käännöksiä paremmat reitit mielessään. Niin teimme mekin. Ohjelmoimme navigaattoriin uuden reitin ja lähdimme itseemme tyytyväisenä uuteen suuntaan.
Ohitimme Sirmionen matelevassa autojonossa (ne muut u-käännöksen tehneet seuranamme?) ja löysimme uuden liittymän moottoritielle, tällä kertaa ruuhkattomamman vaihtoehdon. Jatkoimme matkaamme kohti Albaa, kunnes nälkä iski ja muistimme mukana olevan patonginpätkän ja juuston. Pian moottoritieltä opastettiinkin "viihtyisälle" levähdyspaikalle, jonne jostain kumman syystä pääsi vain ajamalla tietulliaseman läpi, maksaen ja tehden u-kännöksen ramppia pitkin samalle asemalle ottamaan uuden maksukuitin. Italialaista logiikkaa taas kerran?
Tyytyväisenä laitoimme auton parkkiin karavaanarin perään ja kaivelimme eväät esille. Vilkaisimme tarkemmin karavaanaria ja mietimme, että mikähän romanialaisten kerjäläisten leiri se oli... kunnes autosta putkahteli ulos pieniä lapsia takkuisine tukkineen ja likaisine naamoineen. Koska mittari näytti +17 astetta ja aurinko porotti täydeltä taivaalta, meillä oli tietenkin ovet ja ikkunat auki nauttiaksemme kesäisestä säästä. Hetken päästä avoimesta ikkunasta putkahti autoomme takkutukkaisen pikkupojan pää, ja käsi tunki sisään anovasti, samalla kun poika puhui meille jotain merkillistä kieltä. Olimme jo eväämme syöneet ja tyytyväisinä siihen, että saimme lähes kaiken tuhottua, joten tungimme ainoan jäljellä olevan eväämme, puolikkaan salaattisekoitus-pussin, pojan likaiseen käteen. Katse kirkastui, selvästi olimmekin siis ymmärtäneet, mitä poika oli vailla. Salaatin saatuaan poika kiinnostui lisää. Kerroimme selvällä suomen kielellä, että muuta ei ollut, ja kun viesti ei mennyt perille näytimme tyhjiä ruokarasioita, joita olimme jo keräämässä viereiseen roskikseen. Poika yritti viittomalla selvittää, että pullotkin kelpaisivat (ei ollut) ja lopuksi pieni likainen käsi tunki toiveikkaana ja suu hoki "monet"... tässä vaiheessa kerroimme yhä, että kaikki oli loppu, mutta vasta päänpuistelulla höystetty, painokas "ei ole mitään, MENE POIS", sai pojan lähtemään salaattipussinsa kanssa hyvästejä heilutellen. Jätimme nuorimmaistaan asuntovaunussa imettävän äidin takkuisine pesueineen ja jatkoimme matkaamme.
Pian käännyimmekin viimeiselle tielle kohti Albaa. Maisema muuttui vehreäksi viinilaaksoksi, jossa joka kukkulalla näytti olevan kylä linnoineen ja kirkkoineen, rinteiden ja alavamman maan ollessa varattuna tärkeämmälle, eli viinitarhoille. Sää vastasi suomalaista juhannusta, paitsi että aurinko paistoi ja oli lämmintä. Löysimme hotellimme Alban laitamilta ja espressot nautittuamme pääsimme katsastamaan huonettamme. 
Kauaa emme malttaneet laakereillamme levätä, sillä kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Barolon kylä houkutteli. Lähdimme siis pienelle retkelle yhteen italialaisen viinin mekkaan. Matkalla näimme toinen toistaan kauniimpia viinitiloja, mutta perillä meitä odotti yksi suuri tietyömaa (näihin on toki jo totuttu, kevät vaikuttaa olevan tietyömaiden luvattua aikaa). Kylän ainoa elonmerkki oli katuporan ääni. Kiertelimme pieniä kujia, ihastelimme linnaa ja pohdimme katkerina, mikä saikaan juuri meidän esi-isät hylkäämään tällaiset asuinsijat ja jatkamaan pohjoista kohti. Vastausta keksimättä lähdimme takaisin hotellille. Nyt viimeisään oli aika luopua autosta ja päästä asian ytimeen.
Kävelimme parin kilometrin matkan hotelliltamme Alban vanhaan keskustaan, missä totesimme sen melko tylsäksi valokuvausta ajatellen. Joten lasilliselle siis! Löysimme viihtyisän pienen viinibaarin, jossa tilasimme alkajaisiksi lasilliset nebbioloa. Vieressämme notkui pitkä pöydällinen herkullisia pieniä leipäsiä, mutta koska olimme lähes ainoat asiakkaat, emme tienneet, miten niihin tulisi suhtautua. Istahdimme siis pöytään laseinemme, jolloin tarjoilija lähtikin täyttämään meille lautasellisen herkullisia suolapaloja. Pian paikka alkoikin täyttyä paikallisista ja pääsimme todistamaan, miten homma toimi. Taaempi, rauhallinen huone, jossa olimme oli tarkoitettu pariskunnille ja seurueille, joille tarjoiltiin pöytään lasilliset viiniä ja lautasellinen suolaisia, kuten meillekin. Etummainen huone, jossa baaritiski sijaitsi, oli yksinäisille miehille, jotka tilasivat tiskiltä lasillinen roseviiniä, valkoviiniä tai olutta ja sen jälkeen napsivat itsepalvelutyyliin kaksin käsin leipäsiä ja pikkuruisia pizzanpaloja tarjoilulautasilta suoraan suihin sitä kiivaampaan tahtiin, mitä enemmän tarjoilijattarien silmä vältti.
Nebbiolosta vaikuttuneina päätimme kokeilla vielä astetta arvostetumpaa baroloa ja pian pöytäämme kiikutettiin uudet lasilliset ja uusi lautasellinen leipäsiä! Nautimme mainion viinimme pohtien suomalaisen ja italialaisen baarikulttuurin eroja. Lopulta haikein mielin maksoimme laskumme paikallisten tapaan baaritiskillä ja suuntasimme takaisin laitakaupungilla sijaitsevaan hotelliimme. Vaikuttuneina paikallisen viinin erinomaisuudesta pyysimme vielä huonepalvelun tuomaan meille lasilliset nebbioloa. Tähän, ja vaahtokylpyyn, on hyvä päättää päivä Piemontessa. Huomenna jatkuu matka sitten yli (lumisten?) vuorten tutuille seuduille Châteauneuf-du-Papen maisemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti