Kello herätti meidät lohduttoman ankeaan vesisateeseen. Katsoimme netistä sääennusteen, joka oli vielä lohduttomampaa: heikkoa sadetta, rankkasateita, ukkoskuuroja ja myrskytuulta koko Bretagneen ja Normandiaan ja kaikille päiville, jotka aioimme alueella viettää. Ajattelimme jo joutuvamme perumaan tälle päivälle suunnittelemamme linnakierroksenkin. Siinä laiskasti heräillessämme havaitsimme kuitenkin sateen loppuvan ja vilkuilu ikkunasta ulos kertoi pilviverhon hieman ohenevankin. Ja kas, pakatessamme autoamme näkyi jo hieman sinistä taivastakin!
Ensin ajoimme Amboiseen, jossa ajattelimme käydä kaupungilla ja ihailla linnaa ulkoa päin. Laittaessamme autoa parkkiin kadun varteen, kohdalle osunut vanha pariskunta oli hyvin vaikuttunut FIN-kilvistämme. Rouva nyökkäili autoamme kohtaan, sitten meitä ja kilpiämme vuoron perään. Missään muussa maassa rekisterikilpemme ei ole saanut tällaista huomiota - tai sitten muunmaalaiset ilmaisevat kiinnostuksensa hillitymmin, emmekä ole sitä huomanneet?
Sää oli varsin epävakainen, aurinko pilkahteli hurjaa vauhtia etenevien pilvien välistä, mutta mitään ei satanut. Päätimme sitten kuitenkin käydä linnassa sisällä. Lipunmyyjä kysyi meidän kansalaisuuttamme, jonka jälkeen hän kysyi, haluammeko esitteen englanniksi vai VENÄJÄKSI?! (Ilmeisesti lippujen ostaminen ranskaksi ei vakuuttanut tarpeeksi.) 
Linnasta oli Napoleonin aikana tuhottu 80 prosenttia, ja jäljellä oli muurin lisäksi yksi rakennus ja torni, jossa sijaitsi Leonardo da Vincin hauta. Rakennuksessa oli pari sisustettua huonetta, sekä yhden salin takassa avotuli, joka lämmitti heti suomalaista mieltämme.
Linnan puutarhassa oli kevättyöt käynnissä, kukkapenkkejä istutettiin vähän joka puolelle. Ihailimme pihan arvokasta libanoninseetriä sekä palloiksi leikattuja havupensaita, kunnes huomasimme valtavan mustan pilven vyöryvän kohti kylää. Päätimme ehtiä sen alta pois, joten kiiruhdimme autolle lähes juoksujalkaa ja pääsimmekin perille melkein kuivana.
Seuraava kohteemme oli n. 15 kilometrin päässä sijaitseva Chenonceaux'n linna, jonne ajelimme rouva Mion nerokkaasti valitsemaa kärrypolkuverkostoa pitkin rankkasateessa. Tulipahan ainakin auto vihdoinkin pestyä. Perillä satoi vielä juuri ja juuri sen verran, että oli pakko etsiä auton perästä sateenvarjo ja sadeviitta. Sepä ei ollutkaan ihan helppo tehtävä, ne kun oli haudattu jo johonkin viinipullokokoelman alaisiin sedimentteihin. Kari oli melko huvittava näky sinisessä kertakäyttösadeviitassaan, jonka selässä luki "Elämyspuisto Särkänniemi". Mutta ei ainut huvittava näky, sillä hetken päästä vastaan tuli kaksi tismalleen samanlaista sinistä viittaa, joiden etupuolella oli kolme keltaista kruunua ja takana luki isolla Sverige! Kaikkea sitä näkee.
Sää oli todellakin vaihteleva, välillä paistoi aurinko ja välillä ryöpsäytti kunnon sadekuuroja, jotka pakottivat sisätiloihin. Itse linna piti sisällään monen monta erilaista makuuhuonetta, kirjastoa ja työhuonetta sekä ison ruutulattiaisen tanssisalin, joka ulottui linnan joen ylittävän osan päästä päähän. Seinillä tauluja riippui pienen taidemuseon verran. Joka huonetta koristi todella näyttävät ja ihanasti tuoksuvat kukka-asetelmat, joihin materiaalit kasvatetaan linnan omassa hyötypuutarhassa. Asetelmien teemat vaihtelevat vuodenajoittain, nyt niissä vilahteli pääsiäistipuja, munia ja pupuja.
Ehkä mielenkiintoisin osa oli kuitenkin alimman kerroksen keittiö, jossa oli alkuperäisiä välineitä (kuten aivan kuopalle kulunut lihanleikkuupöytä), sekä ensimmäisen maailmansodan aikana uusitut keittiökoneet. Linna toimi tuolloin sotasairaalana, minkä vuoksi sinne piti saada tehokkaammat hellat.
Toisen maailmansodan aikana linna selvisi täpärästi tuholta. Koska miehitetyn ja vapaan Ranskan raja kulki jokea pitkin ja linna toimi siltana, vastarintaliike kuljetti sitä pitkin paljon väkeä. Tästä syystä Saksan tykistö oli valmiina tuhoamaan linnan. Tuhoamiskäskyä ei onneksi koskaan ehtinyt tulla.
Linnan pihalla oli puutarhoja sekä vanha metsä, jonka keskellä oli yli hehtaarin kokoinen labyrintti. Vanhat kuninkaalliset hevostallit oli valjastettu lounasravintolaksi, jossa pidimme pahinta sadekuuroa kahvin ja kakunpalan nauttimisen merkeissä. Ravintolan vieressä oli vahakabinetti, jossa pääosaa näyttelivät eri aikakausina linnassa vaikuttaneet henkilöt.
Iltapäivällä lähdimme ajelemaan kohti seuraavaa yöpaikkaamme Atlantin rannalla Mont St. Michelissä. Halusimme perille ennen pimeää, joten pääosan matkasta päästelimme menemään vauhdikkaasti moottoriteitä pitkin. Muutaman tunnin päästä löysimmekin aubergemme keskeltä maaseutua. Koska nälkä kurni, eikä kauppoja ei ollut lähettyvillä, päädyimme syömään Aubergen ravintolaan, missä tarjoiltiin mm. paikallista Pré-Saléa eli rantaniityillä kasvatettua lammasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti