Matkustamiseen alkaa selvästi tottua, kun oppii nukkumaan koko yön heräilemättä (tai sitten iltaoluet tekivät tehtävänsä). Aamulla heräilimme kiireettä, nautimme aamupalan, jätimme Kutná Horan taaksemme ja jatkoimme matkaa kohti Slovakiaa auringonpaisteisessa pikkupakkasessa. Ensimmäinen yritys rouva Mion ohjeilla johti meidät väärään suunaan, mutta onneksi kääntöpaikka löytyi sopivasti bensa-asemalta, joten tankkauskin tuli hoidettua lennossa. Alkumatka mentiin maantietä jonossa, jossa pääsi todistamaan tsekkiläistä ajokulttuuria parhaimmillaan...ohitukset eivät sujuneet ihan yhtä lennokkaasti meiltä eli jurnutimme suosiolla rekkojen perässä.
Jossain vaiheessa tie vaihtui moottoritieksi, mikä tarkoitti lähinnä sitä, että ohitusten sijaan sai jännätä, pysyykö auto yhtenä kappaleena. Tie oli todella, tarkoitan todella todella huonossa kunnossa, käytännössä yhtä nimismiehen kiharaa, mielettömiä kraatereita ja mitä kaikkea epätoivottavaa tiessä nyt voikaan kuvitella olevan. Siinä kyllä tunsi saavansa vastinetta 10 € moottoritietarralleen!!! Tätä rynkytystä jatkuikin n. 150 tuskantäyteistä kilometriä, ja jos autossa sattuikin olemaan irtomuttereita niin eipä ole enää. Ajokokemus matalaprofiilirenkailla vastasi surkeinta mökkipolkua juurakkoineen ja kivineen, ainoa vain että nopeutta oli reilu 100 km/h ja paikalliset painelivat tyynesti bemareillaan ohi. Huhhuh.
Koska lumiraja jäi jo ennen Slovakiaa taakse, päätimme jättää moottoritiet kiireisimmille ja suuntasimme pienen ylängön yli kohti Trenciniä. Tie pieneni todella kapeaksi, mutta jatkui silti hyväkuntoisena Trenciniä kohti. Jyrkin alamäki taisi olla 17% luokkaa, mutta oli aivan ihana nautinto päästä ajamaan tuollaisiin maisemiin :)
Trenciniä lähestyttäessä rouva Mio alkoi sekoilla luullen meidän olevan ties millä peltoteillä tai junaradoilla. Jatkuvasti piti muka laskea back-on-trackejä ja neuvoa tekemään uukkareita suoralla valtatiellä. Karttakirjan kanssa oli kuitenkin selvä vainu oikeasta reitistä. Trencinistä Pensionaattimme löytyikin helposti ja saimme autonkin kadun varteen heti oven eteen. Pensionaatin sisäänkäynti oli hieman hämmentävä, kun rakennus ja sen ovi toivat elävästi mieleen vanhat opinahjot Hämeenlinnassa, eikä vähiten siksi, että vastaan tuli oppilaita reput selässä... Muutaman A4:seen präntätyn nuolen perusteella suuntasimme hienhajuista käytävää liikuntasalin ohi kohti Pensionaatin "respaa", jossa opettajan oloinen rouvashenkilö heikolla englanninkielentaidollaan sai selvitettyä papereistamme, millä asialla olimme. Passintarkastuksen aikana saimme luettavaksemme ohjeet, joista päälimmäisenä jäi mieleen, että pitää pysytellä hötkyilemättä "stay calm" kymmenen jälkeen ja evakuoitua klo 10 mennessä aamulla. Asia selvä ja sitten todella kouluasuntolamaista käytävikköä pitkin karuun, mutta meidän tarkoituksiin ihan riittäväntasoiseen huoneeseen.
Pikaisen levähdystauon jälkeen lähdimme katsastamaan kylää. Ensivilkaisulla tämä on vähintäänkin yhtä ihana kylä kuin edellinen. Sää on suomalaiselle jo huomattavasti kesäisempi, lunta ei ole missään enää ja aurinko paistaa. Elohopea huitelee +5 paikkeilla. Täällä meillä ei ole nettiyhteyttä Pensionaatissa, mutta onneksi lähes joka kuppilasta sellainen löytyy. Tulimmekin tänne välioluille päivittämisaikeissa. Oluen hinta ei vieläkään päätä huimaa, tuoppi tässä ravintolassa maksaa huimat 90 senttiä! Iso hymy! :)
Matkustamiseen alkaa selvästi tottua, kun oppii nukkumaan koko yön heräilemättä (tai sitten iltaoluet tekivät tehtävänsä). Aamulla heräilimme kiireettä, nautimme aamupalan, jätimme Kutná Horan taaksemme ja jatkoimme matkaa kohti Slovakiaa auringonpaisteisessa pikkupakkasessa. Ensimmäinen yritys rouva Mion ohjeilla johti meidät väärään suunaan, mutta onneksi kääntöpaikka löytyi sopivasti bensa-asemalta, joten tankkauskin tuli hoidettua lennossa. Alkumatka mentiin maantietä jonossa, jossa pääsi todistamaan tsekkiläistä ajokulttuuria parhaimmillaan...ohitukset eivät sujuneet ihan yhtä lennokkaasti meiltä eli jurnutimme suosiolla rekkojen perässä.
Jossain vaiheessa tie vaihtui moottoritieksi, mikä tarkoitti lähinnä sitä, että ohitusten sijaan sai jännätä, pysyykö auto yhtenä kappaleena. Tie oli todella, tarkoitan todella todella huonossa kunnossa, käytännössä yhtä nimismiehen kiharaa, mielettömiä kraatereita ja mitä kaikkea epätoivottavaa tiessä nyt voikaan kuvitella olevan. Siinä kyllä tunsi saavansa vastinetta 10 € moottoritietarralleen!!! Tätä rynkytystä jatkuikin n. 150 tuskantäyteistä kilometriä, ja jos autossa sattuikin olemaan irtomuttereita niin eipä ole enää. Ajokokemus matalaprofiilirenkailla vastasi surkeinta mökkipolkua juurakkoineen ja kivineen, ainoa vain että nopeutta oli reilu 100 km/h ja paikalliset painelivat tyynesti bemareillaan ohi. Huhhuh.
Koska lumiraja jäi jo ennen Slovakiaa taakse, päätimme jättää moottoritiet kiireisimmille ja suuntasimme pienen ylängön yli kohti Trenciniä. Tie pieneni todella kapeaksi, mutta jatkui silti hyväkuntoisena Trenciniä kohti. Jyrkin alamäki taisi olla 17% luokkaa, mutta oli aivan ihana nautinto päästä ajamaan tuollaisiin maisemiin :)
Trenciniä lähestyttäessä rouva Mio alkoi sekoilla luullen meidän olevan ties millä peltoteillä tai junaradoilla. Jatkuvasti piti muka laskea back-on-trackejä ja neuvoa tekemään uukkareita suoralla valtatiellä. Karttakirjan kanssa oli kuitenkin selvä vainu oikeasta reitistä. Trencinistä Pensionaattimme löytyikin helposti ja saimme autonkin kadun varteen heti oven eteen. Pensionaatin sisäänkäynti oli hieman hämmentävä, kun rakennus ja sen ovi toivat elävästi mieleen vanhat opinahjot Hämeenlinnassa, eikä vähiten siksi, että vastaan tuli oppilaita reput selässä... Muutaman A4:seen präntätyn nuolen perusteella suuntasimme hienhajuista käytävää liikuntasalin ohi kohti Pensionaatin "respaa", jossa opettajan oloinen rouvashenkilö heikolla englanninkielentaidollaan sai selvitettyä papereistamme, millä asialla olimme. Passintarkastuksen aikana saimme luettavaksemme ohjeet, joista päälimmäisenä jäi mieleen, että pitää pysytellä hötkyilemättä "stay calm" kymmenen jälkeen ja evakuoitua klo 10 mennessä aamulla. Asia selvä ja sitten todella kouluasuntolamaista käytävikköä pitkin karuun, mutta meidän tarkoituksiin ihan riittäväntasoiseen huoneeseen.
Pikaisen levähdystauon jälkeen lähdimme katsastamaan kylää. Ensivilkaisulla tämä on vähintäänkin yhtä ihana kylä kuin edellinen. Sää on suomalaiselle jo huomattavasti kesäisempi, lunta ei ole missään enää ja aurinko paistaa. Elohopea huitelee +5 paikkeilla. Täällä meillä ei ole nettiyhteyttä Pensionaatissa, mutta onneksi lähes joka kuppilasta sellainen löytyy. Tulimmekin tänne välioluille päivittämisaikeissa. Oluen hinta ei vieläkään päätä huimaa, tuoppi tässä ravintolassa maksaa huimat 90 senttiä! Iso hymy! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti