Ilmeisesti matkalla on aikakäsitys vaihtunut 23.5 tunnin pituiseen vuorokauteen, koska aamuherätys vaikuttaisi tulevan yhä aiemmin ja aiemmin. Niinpä jo kello kuudelta vilkuilimme toiveikkaana ulos ikkunasta. Mutta luntahan siellä tietenkin oli ja nyt jopa tiet pirun liukkaan näköiset... muutamaan tuntiin ei siis ainakaan ollut rattiin asiaa. Aamun hyvä uutinen oli se, että ainakaan ensivilkaisulla automme ei ollut yön aikana herättänyt kiinnostusta kriminaaleissa. Loikoilimme parempia ajokelejä odotellessa peiton alla kello kahdeksaan, jolloin ovelta kuului jo tomera koputus. Karin vielä kiskoessa farkkuja jalkaan päästäkseen avaamaan ovea, se avattiin reippaasti ja sisään pamahtanut hotellitäti pakeni vauhdilla takaisin käytävään "Pardonin" ja runsassanaisen slovakiankielisen vuodatuksen siivittämänä.
Viihtyisässä hotellimiljöössämme söimme pikaisen aamiaisen, pakkasimme tavaramme ja riensimme vastaanottotiskille kirjautumaan ulos hotellista. Vastaanottotiski oli yhtä tyhjä, pimeä ja luotaantyöntävä kuin eilenkin. Ketään ei näkynyt missään. Ainut elonmerkki koko rakennuksessa vastaanoton viereisessä huoneessa vaimeasti humiseva kampaajan fööni. Odottelimme hetkisen ja päätimme ottaa aikalisän pakkaamalla tavarat autoon. Auto oli putsattu lumista ja kamat pakattu noin kymmenessä minuutissa, minkä jälkeen suuntasimme taas vastaanoototiskille. Vieläkään ei ketään mailla eikä halmeilla. Odottelimme taas tovin, kävimme metsästämässä henkilökuntaa ylemmistä kerroksista, kyllästyimme ja jätimme huoneen avaimen tiskille. Kai sen siitä joku löytää? Matkaan oli joka tapauksessa päästävä, emmehän voineet koko lomaa Levicessäkään viettää.
Kurvasimme nopeinta reittiä Levicestä pois, eikä meillä ole näillä näkymin minkäänlaista aikomusta koskaan palata takaisin. Reitin yritimme valita alavien maiden kautta, mutta on silti hieman vaikeaa osata tietää, milloin joutuu loskaiselle ylängölle. Niin meille ainakin kaikesta huolimatta kävi, että tie pieneni ja muuttui lumiseksi kärrypoluksi. Ehdimme jo melkein säikähtää, mutta turhaan, sillä pian vastaan tuli Banska Bystrican kunnan raja, jossa suola-auto oli käynyt iloksemme kääntymässä. Saimme siis jatkaa suolan sulattamaa kärrypolkua kohti Unkaria ja Hollokoa (keksikää itse jokaisen o-kirjaimen päälle sopiva aksenttimerkki).
Slovakian ja Unkarin rajalla kulkee joki, joka näin kevätaikaan näytti tulvivan laajalla alueella, jonne muuttolintuja oli kerääntynyt valtavan kokoisina parvina matkallaan pohjoiseen.
Unkarin puolella kylät jatkuivat tismalleen samannäköisinä kuin Slovakiassakin, ainut ero oli se, että tekstit oli hassua kieltä, jossa yleisin vokaali näytti olevan ö ja sinipunavalkoiset liput oli vaihdettu vihreäpunavalkoisiksi. Tieverkossa muutoksen huomasi paremmin, sillä Unkarissa tiet olivat taas asteen paremmassa kunnossa.
Viimeinen parinkymmenen kilometrin pätkä Hollokoon oli kapeaa ja mutkittelevaa kärrypolkua. Hieman ennen kylää hämmästelimme, mitä valkoista ja karvaista tiellä liikkuu ja lähempänä saimmekin väistellä vuohia ja lampaita!! Itse Holloko olikin sitten hukkareissu, tie loppui pikkuiselle auraamattomalle parkkipaikalle, josta varsinaiseen Unesco-kylään olisi vielä pitänyt rämpiä jokusen matkaa umpihangessa. Hölmistyneenä kurvasimme takaisin paluumatkalle niin nopeasti, ettemme edes valokuvaa ehtineet napata. Vahinko lienee varsin pieni.
Hollokosta uhmasimme onneamme jatkamalla kärrypolkua ylängön yli. Tie oli onneksi vain hieman sohjoinen ja polanteinen, joten hyvin selvisimme kesärenkailla tästäkin. Valtatietä pitkin ajelimme Hatvaniin, jossa käväisimme Tescossa ostamassa vettä, reilun euron hintaisen Egri Bikavérin ja takuulla vähintäänkin tuplahintaiset Red Bullit. Tescon vieressä oli sopivasti Shell, josta onnistuimme hankkimaan 4 päivän moottoritietarran (n. 5 €), vaikkei yhteistä kieltä taaskaan löytynyt. Itse tarran hankintaan liittyvät toimet hoidettiin puolin ja toisin viittomalla, ja kohteliaisuudet meidän osalta englanniksi ja myyjän osalta saksaksi. Tiedä sitten, kelle unkarilaiselle elektroninen ”tarra” tuli rekisteröityä, täällä kun rekisterinumerot ovat samanlaiset kuin suomessa (kolme kirjainta ja kolme numeroa).
Hatvanista emme tietenkään valinneet moottoritietä (Slovakiassa niitä tuli ajeltua luvattomasti maksamatta, täällä meillä olisi nyt ollut lupakin), vaan valitsimme pienemmän tien Gyöngyörin ohitse Egeriin. Tämä olikin yllättäen jonkinlainen punaisten lyhtyjen tie, jossa harvaanasutuilla osuuksilla joka tienhaarassa päivysti palvelujaan räntäsateessa tarjoava neitokainen. Ilmeisesti täällä päin hyvin harvinaiset leveät pientareet oli hyödynnetty väliaikaisiksi ”levähdyspaikoiksi”, ja olihan sitä tien varressa muutama auto parkissa lasit huurussa... Tämä oli taas jotain uutta ja ihmeellistä suomalaiselle.
Egeriin saavuimme viinitarhojen koristamaa valtatietä pitkin. Kaupunki alkoi vähitellen; ensin pieniä siirtolaviinitarhamökkejä, sitten hieman isompia omakotitaloja, kevyttä teollisuutta ja lopulta matalia tiilikattoisia 2-3 -kerroksisia kerrostaloja. Pienen harha-ajon jälkeen löysimme pirteän mintunvihreän majapaikkamme kaupungin laitamilta. Ja eikun sisään.
Vastassa oli muodollisen mustavalkoiseen tarjoilijan asuun pukeutunut herrasmies, joka ryhtyi samantien hoitamaan sisäänkirjautumistamme hyvällä englanninkielellä. Asia oli selvä yhden pienen lapun täyttämisellä muutamassa minuutissa. Lapun saatuaan kaveri kiitti kauniisti suomeksi ja pyysi meidät mukaansa opaskierrokselle pensionaatin sokkeloihin. Autolle löytyi paikka suojaiselta sisäpihalta ja matkalaisille paikka rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Apartmentimme osoittautui jopa Levicen jälkeisiä odotuksiamme mukavammaksi paikaksi; olohuone, makuuhuone, keittokomero sekä suuri kylpyhuone poreammeineen. Näköalat ikkunoista avautuivat yli kaupungin tiilikattojen sekä toiseen suuntaan rinteitä peittäville viinitarhoille päin. Kaikki on siistiä ja ehjää. Kyllä tässä kelpaa pari päivää lomastaan viettää!
Ilmeisesti matkalla on aikakäsitys vaihtunut 23.5 tunnin pituiseen vuorokauteen, koska aamuherätys vaikuttaisi tulevan yhä aiemmin ja aiemmin. Niinpä jo kello kuudelta vilkuilimme toiveikkaana ulos ikkunasta. Mutta luntahan siellä tietenkin oli ja nyt jopa tiet pirun liukkaan näköiset... muutamaan tuntiin ei siis ainakaan ollut rattiin asiaa. Aamun hyvä uutinen oli se, että ainakaan ensivilkaisulla automme ei ollut yön aikana herättänyt kiinnostusta kriminaaleissa. Loikoilimme parempia ajokelejä odotellessa peiton alla kello kahdeksaan, jolloin ovelta kuului jo tomera koputus. Karin vielä kiskoessa farkkuja jalkaan päästäkseen avaamaan ovea, se avattiin reippaasti ja sisään pamahtanut hotellitäti pakeni vauhdilla takaisin käytävään "Pardonin" ja runsassanaisen slovakiankielisen vuodatuksen siivittämänä.
Viihtyisässä hotellimiljöössämme söimme pikaisen aamiaisen, pakkasimme tavaramme ja riensimme vastaanottotiskille kirjautumaan ulos hotellista. Vastaanottotiski oli yhtä tyhjä, pimeä ja luotaantyöntävä kuin eilenkin. Ketään ei näkynyt missään. Ainut elonmerkki koko rakennuksessa vastaanoton viereisessä huoneessa vaimeasti humiseva kampaajan fööni. Odottelimme hetkisen ja päätimme ottaa aikalisän pakkaamalla tavarat autoon. Auto oli putsattu lumista ja kamat pakattu noin kymmenessä minuutissa, minkä jälkeen suuntasimme taas vastaanoototiskille. Vieläkään ei ketään mailla eikä halmeilla. Odottelimme taas tovin, kävimme metsästämässä henkilökuntaa ylemmistä kerroksista, kyllästyimme ja jätimme huoneen avaimen tiskille. Kai sen siitä joku löytää? Matkaan oli joka tapauksessa päästävä, emmehän voineet koko lomaa Levicessäkään viettää.
Kurvasimme nopeinta reittiä Levicestä pois, eikä meillä ole näillä näkymin minkäänlaista aikomusta koskaan palata takaisin. Reitin yritimme valita alavien maiden kautta, mutta on silti hieman vaikeaa osata tietää, milloin joutuu loskaiselle ylängölle. Niin meille ainakin kaikesta huolimatta kävi, että tie pieneni ja muuttui lumiseksi kärrypoluksi. Ehdimme jo melkein säikähtää, mutta turhaan, sillä pian vastaan tuli Banska Bystrican kunnan raja, jossa suola-auto oli käynyt iloksemme kääntymässä. Saimme siis jatkaa suolan sulattamaa kärrypolkua kohti Unkaria ja Hollokoa (keksikää itse jokaisen o-kirjaimen päälle sopiva aksenttimerkki).
Slovakian ja Unkarin rajalla kulkee joki, joka näin kevätaikaan näytti tulvivan laajalla alueella, jonne muuttolintuja oli kerääntynyt valtavan kokoisina parvina matkallaan pohjoiseen.
Unkarin puolella kylät jatkuivat tismalleen samannäköisinä kuin Slovakiassakin, ainut ero oli se, että tekstit oli hassua kieltä, jossa yleisin vokaali näytti olevan ö ja sinipunavalkoiset liput oli vaihdettu vihreäpunavalkoisiksi. Tieverkossa muutoksen huomasi paremmin, sillä Unkarissa tiet olivat taas asteen paremmassa kunnossa.
Viimeinen parinkymmenen kilometrin pätkä Hollokoon oli kapeaa ja mutkittelevaa kärrypolkua. Hieman ennen kylää hämmästelimme, mitä valkoista ja karvaista tiellä liikkuu ja lähempänä saimmekin väistellä vuohia ja lampaita!! Itse Holloko olikin sitten hukkareissu, tie loppui pikkuiselle auraamattomalle parkkipaikalle, josta varsinaiseen Unesco-kylään olisi vielä pitänyt rämpiä jokusen matkaa umpihangessa. Hölmistyneenä kurvasimme takaisin paluumatkalle niin nopeasti, ettemme edes valokuvaa ehtineet napata. Vahinko lienee varsin pieni.
Hollokosta uhmasimme onneamme jatkamalla kärrypolkua ylängön yli. Tie oli onneksi vain hieman sohjoinen ja polanteinen, joten hyvin selvisimme kesärenkailla tästäkin. Valtatietä pitkin ajelimme Hatvaniin, jossa käväisimme Tescossa ostamassa vettä, reilun euron hintaisen Egri Bikavérin ja takuulla vähintäänkin tuplahintaiset Red Bullit. Tescon vieressä oli sopivasti Shell, josta onnistuimme hankkimaan 4 päivän moottoritietarran (n. 5 €), vaikkei yhteistä kieltä taaskaan löytynyt. Itse tarran hankintaan liittyvät toimet hoidettiin puolin ja toisin viittomalla, ja kohteliaisuudet meidän osalta englanniksi ja myyjän osalta saksaksi. Tiedä sitten, kelle unkarilaiselle elektroninen ”tarra” tuli rekisteröityä, täällä kun rekisterinumerot ovat samanlaiset kuin suomessa (kolme kirjainta ja kolme numeroa).
Hatvanista emme tietenkään valinneet moottoritietä (Slovakiassa niitä tuli ajeltua luvattomasti maksamatta, täällä meillä olisi nyt ollut lupakin), vaan valitsimme pienemmän tien Gyöngyörin ohitse Egeriin. Tämä olikin yllättäen jonkinlainen punaisten lyhtyjen tie, jossa harvaanasutuilla osuuksilla joka tienhaarassa päivysti palvelujaan räntäsateessa tarjoava neitokainen. Ilmeisesti täällä päin hyvin harvinaiset leveät pientareet oli hyödynnetty väliaikaisiksi ”levähdyspaikoiksi”, ja olihan sitä tien varressa muutama auto parkissa lasit huurussa... Tämä oli taas jotain uutta ja ihmeellistä suomalaiselle.
Egeriin saavuimme viinitarhojen koristamaa valtatietä pitkin. Kaupunki alkoi vähitellen; ensin pieniä siirtolaviinitarhamökkejä, sitten hieman isompia omakotitaloja, kevyttä teollisuutta ja lopulta matalia tiilikattoisia 2-3 -kerroksisia kerrostaloja. Pienen harha-ajon jälkeen löysimme pirteän mintunvihreän majapaikkamme kaupungin laitamilta. Ja eikun sisään.
Vastassa oli muodollisen mustavalkoiseen tarjoilijan asuun pukeutunut herrasmies, joka ryhtyi samantien hoitamaan sisäänkirjautumistamme hyvällä englanninkielellä. Asia oli selvä yhden pienen lapun täyttämisellä muutamassa minuutissa. Lapun saatuaan kaveri kiitti kauniisti suomeksi ja pyysi meidät mukaansa opaskierrokselle pensionaatin sokkeloihin. Autolle löytyi paikka suojaiselta sisäpihalta ja matkalaisille paikka rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Apartmentimme osoittautui jopa Levicen jälkeisiä odotuksiamme mukavammaksi paikaksi; olohuone, makuuhuone, keittokomero sekä suuri kylpyhuone poreammeineen. Näköalat ikkunoista avautuivat yli kaupungin tiilikattojen sekä toiseen suuntaan rinteitä peittäville viinitarhoille päin. Kaikki on siistiä ja ehjää. Kyllä tässä kelpaa pari päivää lomastaan viettää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti