Maukkaan aamiaisen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Muutaman kymmenen kilometrin verran matkaa taitettuamme huomasimme sopivan kylän kukkulan rinteessä, joten päätimme poiketa valokuvaamaan maisemat Balatonjärvelle. Tasaisesti kapeneva tie mutkitteli ylös rinnettä päättyen pienelle maksulliselle parkkipaikalle, jota eräs kaveri parkkilippuvihkoineen vahti. Parkkikselta olisi päässyt jatkamaan jalkaisin kukkulan laelle asti, mutta rajallisen ajan ja fyysisen laiskuutemme vuoksi tyydyimme pieneen kävelyretkeen rinteessä olevassa idyllisessä kylässä, missä kuvailimme viinitarhojen ympäröimiä vanhoja taloja ja näköaloja alhaalla siintävälle Balatonjärvelle.
Pienen pysähdyksemme jälkeem maksoimme itsemme ulos parkista ja moottorijarruttelimme itsemme alas rinteestä. Tämän jälkeen suuntasimme kulkumme kohti suurempia teitä, olihan päivälle suunniteltu ajomatka kuitenkin n. 400 km. Pian ajelimme taas pitkin jo edellisenä päivänä tutuksi tullutta täydellisen sileää unkarilaista moottoritietä. Kansallisesta juhlapäivästä johtuen saimme ajella tiellä lähes yksinämme ja matka etenikin mukavaa vauhtia.
Päätimme optimoida päivän varikkokäynnin Unkarin rajaseudulle, siten että pääsisimme eroon viimeisistä unkarin florinteista ja jotta voisimme välttää tankkauksen Kroatian maaperällä. Pian huomasimme, etä Unkarin puoleisen moottoritien viimeisillä kymmenillä kilometreillä ei tien varressa ollut yhden yhtäkään toiminnassa olevaa bensa-asemaa. Asetimme viimeisen toivomme rajakaupunki Letenyeen, jonne poikkesimme sopivaa tankkauspistettä etsimään. Jännittävän etsintäretken päätteeksi onnistuimme löytämään avoinna olevan huoltoaseman kaupungin toiselta laidalta.
Täydestä tankista huojentuneena lähdimme seurailemaan Kroatiaan ohjailevia HR-viittoja ja kohta edessämme näkyivät tien poikki leviävät tulliportit. Rohkeasti painelimme henkilöauton kuvaa päällään kantavalle portille, jonka yläpuolella oli vielä lisäkilpi: "ALL PASSPORTS". Ystävällisen näköinen unkarilainen tullimies kansallispäiväruusuke rinnassaan tervehti meitä portilla unkariksi. Hymy suupielessä hän vielä varmisti kansallisuutemme kysymyksellä: "Finns?" Vastasimme ylpeänä myöntävästi, jonka jälkeen kaveri pudisteli huvittuneena päätään - tältä asemalta pääsee läpi pelkkä tavaraliikenne sekä unkarilaiset ja ehkä joitain muita erityisryhmiä, joihin emme ilmeisesti kuuluneet. Käänsimme automme ympäri ja lähdimme hakemaan moottoritien tulliasemaa.
Löysimme moottoritien tulliaseman hyvin, sillä olimme ajaneet sitä kohti ennen tankkaustaukoamme. Uusi yritys. Tällä kertaa kioskissaan istuva tullimies otti passimme, tutki niitä hetken ja palautti ne nyökkäyksen kera. Muutaman metrin ensimmäisestä kioskista eteenpäin meidät pysäytti seuraava, tuimailmeisempi kaveri kysyen passejamme ja määränpäätämme. Kopin päällä olevasta kyltistä päätellen tämä kaveri oli poliisi, kroatialainen sellainen. Lykkäsimme kaverille hotellivarauksemme, jota hetken tutkittuaan ja passit leimattuaan tyyppi nyökkäsi meidät eteenpäin. Käynnistimme automme ja valmistauduimme syöksymään Kroatian moottoriteille. Matkamme loppui muutaman metrin jälkeen kun seuraavan tullikopin vieressä seisonut kaveri pysäytti meidät, haluten nähdä peräkoppimme sisällön. Samalla kun kaveri vilkaisi (todellakin vain vilkaisi) automme perää, seuraavassa kopissa ollut tyyppi kyseli määränpäätämme: "Where are you going? Home?". Annoimme tutkittavaksi taas hotellivarauksemme. Tyyppi tutki varauksen tarkasti ja lopulta aukeni puomi edessämme.
Matkamme jatkui unkarimaisen hyväkuntoista moottoritietä Zagrebia kohti. Melko pian rajan jälkeen saavuimme tietulliasemalle, joka oli hyvin samanlainen kuin esim. Ranskassa. Valitsimme vihreällä valolla merkityn henkilöautokaistan ja ajoimme tyhjänä olevalle pömpelille. Sen kyljessä luki self service ja nappia painamalla kone sylkäisi meille lapun ja edessämme oleva puomi nousi. Ei kun menoksi.
Alkumatka oli melko tasaista, taivaanrannassa siintäviä vuoria lukuunottamatta. Jonkin matkaa ajettuamme alkoi maisema polveilla ja tie mutkitella. Sukelsimme muutaman tunnelinkin läpi ja saimme ihastella toinen toistaan kauniimpia pikkukyliä viinitarhoineen tien molemmin puolin.
Ennen Zagrebia meiltä perittiin ajetun pätkän maksu. Paikallista valuuttaa meillä ei vielä ollut, joten maksun suoritimme euroilla. Pömpelissä istuva vanhempi herrasmies vaihtoi näyttötauluun maksettavan hinnan: 5 euroa ja yksi sentti. Suomalaisina meillä ei luonnollisestikaan sattunut olemaan yhden sentin kolikkoa, joten tarjosimme viiden euron lisäksi viittä senttiä. Tämä oli kuitenkin täysin epähyväksyttävä raha, sillä kaveri ojensi sen tyynesti takaisin ja kertoi minimisumman olevan 50 senttiä. Mitään vaihtorahaa tästä ei tietenkään saanut, ainoastaan kuitin ja hyvän matkan toivotukset. Ilmeisesti saimme maksaa pöljän suomalaisen veroa?
Zagrebin ohitimme vähin äänin pitkin mukavaa kehätietä. Kohtapa, jo vanhoina tekijöinä, olimme hankkineet itsellemme uuden tiemaksutiketin seuraavaa pätkää varten. Tie jatkui edelleen ensiluokkaisena ja pian olimme taas maksuasemalla. Tällä kertaa tiedämme että 50c kolikko on pienin hyväksyttävä - eikun auton ikkuna auki ja ilmoitus halutusta valuutasta. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta näkyy näyttötaulussa hinta pelkkänä HRK:na. Kaveri ojenteli kättään kioskista ja löimme käteen 2 euron kolikon. Jotain outoa kieltä puhuen kaveri ojentelee kättään lisää ja seuraavaksi lyömme käteen 50c kolikon. Ilmeisesti maksamamme hinta oli riittävä, sillä tällä summalla saimme kuitin ja puomi edessämme aukeni vapauden merkiksi.
Jatkoimme matkaamme Karlovacin keskustan läpi kurvaten. Houkutus oli suuri pysähtyä käväisemään vanhassa kaupungissa, mutta taas kerran laiskuus ja helppous veivät voiton - meillä ei nimittäin ollut vielä kunan kunaa ja parkkipaikat näyttivät olevan maksullisia. Raja-aseman poliisi oli sen verran tuiman näköinen, ettei tehnyt mieli ryhtyä luvattomiin puuhiin. Niinpä jatkoimme matkaamme pysähtymättä.
Valtatie numero yksi jatkui hyväkuntoisena mutkitellen pikkukylien läpi ylämäkenä kohti määränpäätämme. Talvirenkaita ei taaskaan tarvinnut mittarin näyttäessä jo lähes kymmentä astettaja auringon paistellessa kuivalle asfaltille. Täällä päin oli todella paljon yhjillään olevia taloja, joko vanhoja ränsistyneitä tai sitten uudempia, joiden rakentaminen on jostain syystä jäänyt puolitiehen. Yhteistä näille taloille oli kattojen ja ikkunoiden puute. Muutenkin seutu näytti köyhemmältä, taloista ei oikein osannut sanoa, asutaanko niissä vai ei, paitsi jos sattui näkemään auton katoksessa. Välillä tien laidoilla käyskenteli kukkoja ja kanoja, jopa jokunen ankkakin. Jossakin ruoho vihersi jo ja oli joitakin valkovuokon kaltaisia kukkiakin (määritys tehtiin 70 km/h vauhdissa) ja selvä keväänmerkki oli hedelmäpuiden leikkuutyöt monilla pihoilla.
Muutaman kymmenen kilometrin päässä aloimme saada ensi tuntumaa vesiputouksiin, kun saavuimme Slunj'n kylään mahtavan syvän jokiuoman reunaa pitkin. Maisemat ennen kylää olivat henkeäsalpaavia, ja kylän nähtyämme laitoimme auton ensimmäiselle parkkipaikalle, joka vastaan tuli. Lähdimme kävelemään isoa siltaa joka kiersi kylän kauempaa ja ihastelimme skomattoman idyllisiä pikkuisia taloja, joiden alitse vesi syöksyi putouksina alhaalla vihreänä siintävään jokeen. Koko kylä oli kuin Disneyn piirretystä! Henkeä haukkoen kävelimme kylän läpi ja totesimme, että täältähän niitä vapaita huoneita olisi saanut, kun vain olisi osannut varata - taloissa nimittäin oli usein kyltti Zimmer majoituksen merkkinä. Miten lie sitten uni tulisi kun vesiputous vyöryy makuuhuoneen lattian alla, pauhu oli nimittäin melkoinen.
Plitvicka Jezeran ja hotellin lähetessä myös maisema alkoi muuttua lumisemmaksi. Ilmeisesti kipusimme automme kanssa koko ajan jonkin verran korkeammalle. Loivaan ylämäkeen ajamista on joskus vaikea havaita, muusta kuin nopeuden hyytymisestä. Hotelli oli hyvin merkitty ja pihalla ruhtinaallisesti parkkitilaa. Keräilimme taas kerran yöpymistarpeet mukaamme ja kirjauduimme ulkoisesti melko lailla Olos-hotellia muistuttavaan hotelliin. Saimme huoneen ylimmästä kerroksesta, mistä avautui näkymä yli järven, laskevan auringon suuntaan.
Kuvailimme aikamme auringonlaskua, samalla kun palkitsimme itsemme pitkän ajopäivän jälkeen unkarilaisella kuohujuomalla. Illan päätteeksi kävimme vielä syömässä kanaa ja paistia "turistitehtaan" ravintolassa muutaman bussilastillisen lailla, minkä jälkeen uni ottikin jo vahvan niskalenkin väsyneistä matkalaisista.
Aamu Balatonfüredissa valkeni aurinkoisena ja juhlahumuisena. Unkarin kansallispäivän juhlallisuuksia näytettiin lähes jokaiselta televisiokanavalta, eikä meininki juurikaan poikennut Suomen vapusta, puheita ja marsseja toinen toisensa perään. Ylioppilaslakkien sijaan juhlakansaa koristivat unkarinlipunväriset ruusukkeet rintapielissä.
Maukkaan aamiaisen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Muutaman kymmenen kilometrin verran matkaa taitettuamme huomasimme sopivan kylän kukkulan rinteessä, joten päätimme poiketa valokuvaamaan maisemat Balatonjärvelle. Tasaisesti kapeneva tie mutkitteli ylös rinnettä päättyen pienelle maksulliselle parkkipaikalle, jota eräs kaveri parkkilippuvihkoineen vahti. Parkkikselta olisi päässyt jatkamaan jalkaisin kukkulan laelle asti, mutta rajallisen ajan ja fyysisen laiskuutemme vuoksi tyydyimme pieneen kävelyretkeen rinteessä olevassa idyllisessä kylässä, missä kuvailimme viinitarhojen ympäröimiä vanhoja taloja ja näköaloja alhaalla siintävälle Balatonjärvelle.
Pienen pysähdyksemme jälkeem maksoimme itsemme ulos parkista ja moottorijarruttelimme itsemme alas rinteestä. Tämän jälkeen suuntasimme kulkumme kohti suurempia teitä, olihan päivälle suunniteltu ajomatka kuitenkin n. 400 km. Pian ajelimme taas pitkin jo edellisenä päivänä tutuksi tullutta täydellisen sileää unkarilaista moottoritietä. Kansallisesta juhlapäivästä johtuen saimme ajella tiellä lähes yksinämme ja matka etenikin mukavaa vauhtia.
Päätimme optimoida päivän varikkokäynnin Unkarin rajaseudulle, siten että pääsisimme eroon viimeisistä unkarin florinteista ja jotta voisimme välttää tankkauksen Kroatian maaperällä. Pian huomasimme, etä Unkarin puoleisen moottoritien viimeisillä kymmenillä kilometreillä ei tien varressa ollut yhden yhtäkään toiminnassa olevaa bensa-asemaa. Asetimme viimeisen toivomme rajakaupunki Letenyeen, jonne poikkesimme sopivaa tankkauspistettä etsimään. Jännittävän etsintäretken päätteeksi onnistuimme löytämään avoinna olevan huoltoaseman kaupungin toiselta laidalta.
Täydestä tankista huojentuneena lähdimme seurailemaan Kroatiaan ohjailevia HR-viittoja ja kohta edessämme näkyivät tien poikki leviävät tulliportit. Rohkeasti painelimme henkilöauton kuvaa päällään kantavalle portille, jonka yläpuolella oli vielä lisäkilpi: "ALL PASSPORTS". Ystävällisen näköinen unkarilainen tullimies kansallispäiväruusuke rinnassaan tervehti meitä portilla unkariksi. Hymy suupielessä hän vielä varmisti kansallisuutemme kysymyksellä: "Finns?" Vastasimme ylpeänä myöntävästi, jonka jälkeen kaveri pudisteli huvittuneena päätään - tältä asemalta pääsee läpi pelkkä tavaraliikenne sekä unkarilaiset ja ehkä joitain muita erityisryhmiä, joihin emme ilmeisesti kuuluneet. Käänsimme automme ympäri ja lähdimme hakemaan moottoritien tulliasemaa.
Löysimme moottoritien tulliaseman hyvin, sillä olimme ajaneet sitä kohti ennen tankkaustaukoamme. Uusi yritys. Tällä kertaa kioskissaan istuva tullimies otti passimme, tutki niitä hetken ja palautti ne nyökkäyksen kera. Muutaman metrin ensimmäisestä kioskista eteenpäin meidät pysäytti seuraava, tuimailmeisempi kaveri kysyen passejamme ja määränpäätämme. Kopin päällä olevasta kyltistä päätellen tämä kaveri oli poliisi, kroatialainen sellainen. Lykkäsimme kaverille hotellivarauksemme, jota hetken tutkittuaan ja passit leimattuaan tyyppi nyökkäsi meidät eteenpäin. Käynnistimme automme ja valmistauduimme syöksymään Kroatian moottoriteille. Matkamme loppui muutaman metrin jälkeen kun seuraavan tullikopin vieressä seisonut kaveri pysäytti meidät, haluten nähdä peräkoppimme sisällön. Samalla kun kaveri vilkaisi (todellakin vain vilkaisi) automme perää, seuraavassa kopissa ollut tyyppi kyseli määränpäätämme: "Where are you going? Home?". Annoimme tutkittavaksi taas hotellivarauksemme. Tyyppi tutki varauksen tarkasti ja lopulta aukeni puomi edessämme.
Matkamme jatkui unkarimaisen hyväkuntoista moottoritietä Zagrebia kohti. Melko pian rajan jälkeen saavuimme tietulliasemalle, joka oli hyvin samanlainen kuin esim. Ranskassa. Valitsimme vihreällä valolla merkityn henkilöautokaistan ja ajoimme tyhjänä olevalle pömpelille. Sen kyljessä luki self service ja nappia painamalla kone sylkäisi meille lapun ja edessämme oleva puomi nousi. Ei kun menoksi.
Alkumatka oli melko tasaista, taivaanrannassa siintäviä vuoria lukuunottamatta. Jonkin matkaa ajettuamme alkoi maisema polveilla ja tie mutkitella. Sukelsimme muutaman tunnelinkin läpi ja saimme ihastella toinen toistaan kauniimpia pikkukyliä viinitarhoineen tien molemmin puolin.
Ennen Zagrebia meiltä perittiin ajetun pätkän maksu. Paikallista valuuttaa meillä ei vielä ollut, joten maksun suoritimme euroilla. Pömpelissä istuva vanhempi herrasmies vaihtoi näyttötauluun maksettavan hinnan: 5 euroa ja yksi sentti. Suomalaisina meillä ei luonnollisestikaan sattunut olemaan yhden sentin kolikkoa, joten tarjosimme viiden euron lisäksi viittä senttiä. Tämä oli kuitenkin täysin epähyväksyttävä raha, sillä kaveri ojensi sen tyynesti takaisin ja kertoi minimisumman olevan 50 senttiä. Mitään vaihtorahaa tästä ei tietenkään saanut, ainoastaan kuitin ja hyvän matkan toivotukset. Ilmeisesti saimme maksaa pöljän suomalaisen veroa?
Zagrebin ohitimme vähin äänin pitkin mukavaa kehätietä. Kohtapa, jo vanhoina tekijöinä, olimme hankkineet itsellemme uuden tiemaksutiketin seuraavaa pätkää varten. Tie jatkui edelleen ensiluokkaisena ja pian olimme taas maksuasemalla. Tällä kertaa tiedämme että 50c kolikko on pienin hyväksyttävä - eikun auton ikkuna auki ja ilmoitus halutusta valuutasta. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta näkyy näyttötaulussa hinta pelkkänä HRK:na. Kaveri ojenteli kättään kioskista ja löimme käteen 2 euron kolikon. Jotain outoa kieltä puhuen kaveri ojentelee kättään lisää ja seuraavaksi lyömme käteen 50c kolikon. Ilmeisesti maksamamme hinta oli riittävä, sillä tällä summalla saimme kuitin ja puomi edessämme aukeni vapauden merkiksi.
Jatkoimme matkaamme Karlovacin keskustan läpi kurvaten. Houkutus oli suuri pysähtyä käväisemään vanhassa kaupungissa, mutta taas kerran laiskuus ja helppous veivät voiton - meillä ei nimittäin ollut vielä kunan kunaa ja parkkipaikat näyttivät olevan maksullisia. Raja-aseman poliisi oli sen verran tuiman näköinen, ettei tehnyt mieli ryhtyä luvattomiin puuhiin. Niinpä jatkoimme matkaamme pysähtymättä.
Valtatie numero yksi jatkui hyväkuntoisena mutkitellen pikkukylien läpi ylämäkenä kohti määränpäätämme. Talvirenkaita ei taaskaan tarvinnut mittarin näyttäessä jo lähes kymmentä astettaja auringon paistellessa kuivalle asfaltille. Täällä päin oli todella paljon yhjillään olevia taloja, joko vanhoja ränsistyneitä tai sitten uudempia, joiden rakentaminen on jostain syystä jäänyt puolitiehen. Yhteistä näille taloille oli kattojen ja ikkunoiden puute. Muutenkin seutu näytti köyhemmältä, taloista ei oikein osannut sanoa, asutaanko niissä vai ei, paitsi jos sattui näkemään auton katoksessa. Välillä tien laidoilla käyskenteli kukkoja ja kanoja, jopa jokunen ankkakin. Jossakin ruoho vihersi jo ja oli joitakin valkovuokon kaltaisia kukkiakin (määritys tehtiin 70 km/h vauhdissa) ja selvä keväänmerkki oli hedelmäpuiden leikkuutyöt monilla pihoilla.
Muutaman kymmenen kilometrin päässä aloimme saada ensi tuntumaa vesiputouksiin, kun saavuimme Slunj'n kylään mahtavan syvän jokiuoman reunaa pitkin. Maisemat ennen kylää olivat henkeäsalpaavia, ja kylän nähtyämme laitoimme auton ensimmäiselle parkkipaikalle, joka vastaan tuli. Lähdimme kävelemään isoa siltaa joka kiersi kylän kauempaa ja ihastelimme skomattoman idyllisiä pikkuisia taloja, joiden alitse vesi syöksyi putouksina alhaalla vihreänä siintävään jokeen. Koko kylä oli kuin Disneyn piirretystä! Henkeä haukkoen kävelimme kylän läpi ja totesimme, että täältähän niitä vapaita huoneita olisi saanut, kun vain olisi osannut varata - taloissa nimittäin oli usein kyltti Zimmer majoituksen merkkinä. Miten lie sitten uni tulisi kun vesiputous vyöryy makuuhuoneen lattian alla, pauhu oli nimittäin melkoinen.
Plitvicka Jezeran ja hotellin lähetessä myös maisema alkoi muuttua lumisemmaksi. Ilmeisesti kipusimme automme kanssa koko ajan jonkin verran korkeammalle. Loivaan ylämäkeen ajamista on joskus vaikea havaita, muusta kuin nopeuden hyytymisestä. Hotelli oli hyvin merkitty ja pihalla ruhtinaallisesti parkkitilaa. Keräilimme taas kerran yöpymistarpeet mukaamme ja kirjauduimme ulkoisesti melko lailla Olos-hotellia muistuttavaan hotelliin. Saimme huoneen ylimmästä kerroksesta, mistä avautui näkymä yli järven, laskevan auringon suuntaan.
Kuvailimme aikamme auringonlaskua, samalla kun palkitsimme itsemme pitkän ajopäivän jälkeen unkarilaisella kuohujuomalla. Illan päätteeksi kävimme vielä syömässä kanaa ja paistia "turistitehtaan" ravintolassa muutaman bussilastillisen lailla, minkä jälkeen uni ottikin jo vahvan niskalenkin väsyneistä matkalaisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti