Aamu alkoi edellisen aamun tapaan kiinalaistyyppisessä lähtökolinassa. Kello oli soimassa jo seitsemän aikaan, mutta itäisten maitten kiireiset miehet keräilivät omaisuuttaan sellaisella innolla, että nukkuminen loppui jo tovin ennen laskettua aikaa. Kiireettömän aamupalan jälkeen olimme taas valmiina tietä kyntämään.
Pian Plitvicen jälkeen käännyimme yksinumeroiselta valtatieltämme vuoristoylängön yli johtavalle pienemmälle tielle. Heti alkajaisiksi pienempi tie mutkitteli serpentiininä muutaman sata metriä perustasoa ylemmäksi. Maiseman lumisuus lisääntyi ja muutenkin ympäristö kävi karummaksi. Lopulta ajelimme tutunnäköisissä kevättalvisissa lappilaismaisemissa. Ylänköjen kylät tuntuivat olevan koirien valtakuntaa. Lähes joka kylästä löytyi muutama milloin minkäkin rotunen tai -roduton irtokoira, jotka seurasivat tien penkalla ohi menevää liikennettä. Jopa kylien välisellä pitkällä korpitaipaleellakin jolkotteli vastaamme koira (ilmeisesti matkalla kylästä toiseen).
Joissakin kylissä Jugoslavian hajoamisen jälkeisen sodan jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä. Tien varrella oli paljon tuhottuja taloja, joiden pihapiirien muodot alkoivat jo olla kasvillisuuden peitossa. Monet asututkin talot olivat täynnä erikokoisten aseitten aikaansaamia luodinreikiä. Lisäksi tien vieressä oli vielä raivaamattomia miinakenttiä, joista tien varteen laitetut pääkallotaulut kulkijoita varoittelivat. Siinä ajellessamme pohdimme, että olisi se mukava tietää tämän maan lähihistoriasta enemmänkin. Ainakin se oli selvää, että paikallisilla tapahtumat olivat vielä hyvinkin tuoreessa muistissa.
Ylängön jälkeen tie alkoi laskeutua aiempaa hurjempana mutkaisena sepentiininä kohti Välimerta ja Dalmatian rannikkoa. Noin kymmenen kilometrin matkalla tie laskeutui alaspäin niin paljon, että lappilaistyyppinen tunturimaisema vaihtui välimerellisen kuivaan kivi-kallio-terrakotta-maisemaan. Välimeren rannan saavutimme Senj-nimisessä pikkukaupungissa, missä pidimme pienen kävelytauon ja kävimme taas pitkästä aikaa haistelemassa meri-ilmaa. Viimeksi sellaista ilmaa haisteltiin Ruotsin ja Saksan välisellä lautalla (jos nyt joku Itämerta haluaa mereksi nimittää).
Pienen taukomme jälkeen ajelimme huikeissa rantamaisemissa ylös Kroatian rannikkoa kohti Rijekaa. Tänään olimme päättäneet vältellä moottoritietä ja kulkea matkamme rannikkoa myötäilevää pienempää tietä pitkin. Norjasta tuttuun tapaan tie kulki keskimäärin pitkin korkeuskäyrää kiemurtaen rantaviivan mukaan jokaisen lahden ja niemen ympäri. Koska emme olleet moottoritiellä, vei valitsemamme reitti meidät läpi Rijekan ruuhkaisten ja paikoin kaoottistenkin katujen. Kroatiassa ei tienumeroista juurikaan piitata, jonka takia muutamaan otteeseen poikkesimme varmaankin optimaliselta reitiltä kaupungin läpi. Auringon ja merenrannan mukaan suunnistaen pääsimme kuitenkin kaupungin läpi ilman suurempia kommelluksia.
Rijekan jälkeen alkoi serpentiini. Kaikki tähän asti kokemamme oli ollut alkulämmittelyä tätä viimeistä erikoiskoetta varten. Tie kiemurteli ennalta-arvaamattomasti joko oikealle, vasemmalle, ylös tai alas, monesti yhdstelmänä ylös-oikealle, alas-vasemmalle jne. Lisämausteeksi tien varteen oli laitettu pikkukyliä, joissa muiden haasteiden lisäksi oli jatkuvasti risteäviä teitä, joita pitkin paikalliset poukkoilivat minne sattui hyvinkin tottuneesti.
Vuoristorata-erikoiskokeen jälkeen saavuimme Pulan laitakaupungilla sijaitsevaan pensionaattimme. Kielitaitoinen ja avulias henkilökunta otti meidät ystävällisesti vastaan näyttäen meille ylimmässä kerroksessaolevan huoneemme. Huone oli varsin mukava lukuunottamata lämpötilaa, joka tuntui olevan muutamaa astetta +14-asteista ulkoilmaa viileämpi. Kantelimme matkatavarat huoneseen ja tutustuimme pensionaatin sääntökokoelmaan, joka tiukkuudessaa voittaa varmaankin esim. suomalaiset vankilat. Tässä muutama esimerkki:
- Mitään sähkölaitteita ei saa kytkeä pistokkeisiin
- Pensionaattiin kirjautumaton henkilö ei saa väliaikaisestikaan käyttää tiloja
- Sisään tai ulos ei saa kulkea puolen yön jälkeen
- Huoneeseen ei missään tapauksessa saa tuoda mitään ruokaa tai juomaa
Meitä tästedes rajoittavista säännöistä suuremmin lannistumatta valmistelimme itsemme valmiiksi pientä Pula-kierrosta varten. Suuntasimme saamiemme ohjeitten mukaan bussipysäkille, minne löysimmekin jo toisella yrityksellä, juuri sopivasti paria minuuttia ennen bussiamme. Onnistuimme jopa nousemaan pois bussista kohtalaisen järkevässä paikassa Pulan keskustassa. Koska poisjääntikohtamme oli pelkästään kohtalaisen järkevä, päätti bussikuskimme vielä opastaa meitä Pula-retkeämme varten. Valitettavasti opastuskielenä oli jonkilainen hassu sekoitus kroatian, italian, saksan ja englannin sekoitusta, joten tarinan sisältö jäi joiltain osin hieman epämääräiseksi. Ystävällistä joka tapauksessa.
Pula on hassu kaupunki. Siinä on selkeästi kaksi osaa; uusi ja vanha keskusta. Vanhassa keskustassa on vanhoja juttuja, kuten colosseum-tyyppinen amfiteatteri, tavallisen kirkon näköinen katedraali, tavallisen kirkon näköinen luostari ja jonkinlainen matalamuurinen linnan tapainen linnoitus-juttu-juttu. Uudessa keskustassa on myös vanhan näköisiä rakennuksia, mutta ei mitään mainittavaa. Yhteistä molemmille puolille on se, ettei kummassakaan ole yhtään ravintolaa (ainakaan sellaista joka olisi auki silloin kun suomalainen haluaisi iltaruokaa). Kiertelimme aikamme keskustassa, valokuvasimme ja yritimme löytää jotakin suoraviivaista pitseriatyyppistä ruokapaikkaa, mutta jokainen löytämämme näytti olevan vähintäänkin suljettu. Ruokapaikkaa ei löytynyt joten teimme pieniä hankintoja paikallisessa ruokakaupassa ja suuntasimme matkamme bussipysäkin kautta pensionaattiimme, sääntöjä rikkomaan. Illan päätteksi nautimme vielä tuopillisen Laškoa St. Patrick's Dayn kunniaksi!
Pian Plitvicen jälkeen käännyimme yksinumeroiselta valtatieltämme vuoristoylängön yli johtavalle pienemmälle tielle. Heti alkajaisiksi pienempi tie mutkitteli serpentiininä muutaman sata metriä perustasoa ylemmäksi. Maiseman lumisuus lisääntyi ja muutenkin ympäristö kävi karummaksi. Lopulta ajelimme tutunnäköisissä kevättalvisissa lappilaismaisemissa. Ylänköjen kylät tuntuivat olevan koirien valtakuntaa. Lähes joka kylästä löytyi muutama milloin minkäkin rotunen tai -roduton irtokoira, jotka seurasivat tien penkalla ohi menevää liikennettä. Jopa kylien välisellä pitkällä korpitaipaleellakin jolkotteli vastaamme koira (ilmeisesti matkalla kylästä toiseen).
Joissakin kylissä Jugoslavian hajoamisen jälkeisen sodan jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä. Tien varrella oli paljon tuhottuja taloja, joiden pihapiirien muodot alkoivat jo olla kasvillisuuden peitossa. Monet asututkin talot olivat täynnä erikokoisten aseitten aikaansaamia luodinreikiä. Lisäksi tien vieressä oli vielä raivaamattomia miinakenttiä, joista tien varteen laitetut pääkallotaulut kulkijoita varoittelivat. Siinä ajellessamme pohdimme, että olisi se mukava tietää tämän maan lähihistoriasta enemmänkin. Ainakin se oli selvää, että paikallisilla tapahtumat olivat vielä hyvinkin tuoreessa muistissa.
Ylängön jälkeen tie alkoi laskeutua aiempaa hurjempana mutkaisena sepentiininä kohti Välimerta ja Dalmatian rannikkoa. Noin kymmenen kilometrin matkalla tie laskeutui alaspäin niin paljon, että lappilaistyyppinen tunturimaisema vaihtui välimerellisen kuivaan kivi-kallio-terrakotta-maisemaan. Välimeren rannan saavutimme Senj-nimisessä pikkukaupungissa, missä pidimme pienen kävelytauon ja kävimme taas pitkästä aikaa haistelemassa meri-ilmaa. Viimeksi sellaista ilmaa haisteltiin Ruotsin ja Saksan välisellä lautalla (jos nyt joku Itämerta haluaa mereksi nimittää).
Pienen taukomme jälkeen ajelimme huikeissa rantamaisemissa ylös Kroatian rannikkoa kohti Rijekaa. Tänään olimme päättäneet vältellä moottoritietä ja kulkea matkamme rannikkoa myötäilevää pienempää tietä pitkin. Norjasta tuttuun tapaan tie kulki keskimäärin pitkin korkeuskäyrää kiemurtaen rantaviivan mukaan jokaisen lahden ja niemen ympäri. Koska emme olleet moottoritiellä, vei valitsemamme reitti meidät läpi Rijekan ruuhkaisten ja paikoin kaoottistenkin katujen. Kroatiassa ei tienumeroista juurikaan piitata, jonka takia muutamaan otteeseen poikkesimme varmaankin optimaliselta reitiltä kaupungin läpi. Auringon ja merenrannan mukaan suunnistaen pääsimme kuitenkin kaupungin läpi ilman suurempia kommelluksia.
Rijekan jälkeen alkoi serpentiini. Kaikki tähän asti kokemamme oli ollut alkulämmittelyä tätä viimeistä erikoiskoetta varten. Tie kiemurteli ennalta-arvaamattomasti joko oikealle, vasemmalle, ylös tai alas, monesti yhdstelmänä ylös-oikealle, alas-vasemmalle jne. Lisämausteeksi tien varteen oli laitettu pikkukyliä, joissa muiden haasteiden lisäksi oli jatkuvasti risteäviä teitä, joita pitkin paikalliset poukkoilivat minne sattui hyvinkin tottuneesti.
Vuoristorata-erikoiskokeen jälkeen saavuimme Pulan laitakaupungilla sijaitsevaan pensionaattimme. Kielitaitoinen ja avulias henkilökunta otti meidät ystävällisesti vastaan näyttäen meille ylimmässä kerroksessaolevan huoneemme. Huone oli varsin mukava lukuunottamata lämpötilaa, joka tuntui olevan muutamaa astetta +14-asteista ulkoilmaa viileämpi. Kantelimme matkatavarat huoneseen ja tutustuimme pensionaatin sääntökokoelmaan, joka tiukkuudessaa voittaa varmaankin esim. suomalaiset vankilat. Tässä muutama esimerkki:
- Mitään sähkölaitteita ei saa kytkeä pistokkeisiin
- Pensionaattiin kirjautumaton henkilö ei saa väliaikaisestikaan käyttää tiloja
- Sisään tai ulos ei saa kulkea puolen yön jälkeen
- Huoneeseen ei missään tapauksessa saa tuoda mitään ruokaa tai juomaa
Meitä tästedes rajoittavista säännöistä suuremmin lannistumatta valmistelimme itsemme valmiiksi pientä Pula-kierrosta varten. Suuntasimme saamiemme ohjeitten mukaan bussipysäkille, minne löysimmekin jo toisella yrityksellä, juuri sopivasti paria minuuttia ennen bussiamme. Onnistuimme jopa nousemaan pois bussista kohtalaisen järkevässä paikassa Pulan keskustassa. Koska poisjääntikohtamme oli pelkästään kohtalaisen järkevä, päätti bussikuskimme vielä opastaa meitä Pula-retkeämme varten. Valitettavasti opastuskielenä oli jonkilainen hassu sekoitus kroatian, italian, saksan ja englannin sekoitusta, joten tarinan sisältö jäi joiltain osin hieman epämääräiseksi. Ystävällistä joka tapauksessa.
Pula on hassu kaupunki. Siinä on selkeästi kaksi osaa; uusi ja vanha keskusta. Vanhassa keskustassa on vanhoja juttuja, kuten colosseum-tyyppinen amfiteatteri, tavallisen kirkon näköinen katedraali, tavallisen kirkon näköinen luostari ja jonkinlainen matalamuurinen linnan tapainen linnoitus-juttu-juttu. Uudessa keskustassa on myös vanhan näköisiä rakennuksia, mutta ei mitään mainittavaa. Yhteistä molemmille puolille on se, ettei kummassakaan ole yhtään ravintolaa (ainakaan sellaista joka olisi auki silloin kun suomalainen haluaisi iltaruokaa). Kiertelimme aikamme keskustassa, valokuvasimme ja yritimme löytää jotakin suoraviivaista pitseriatyyppistä ruokapaikkaa, mutta jokainen löytämämme näytti olevan vähintäänkin suljettu. Ruokapaikkaa ei löytynyt joten teimme pieniä hankintoja paikallisessa ruokakaupassa ja suuntasimme matkamme bussipysäkin kautta pensionaattiimme, sääntöjä rikkomaan. Illan päätteksi nautimme vielä tuopillisen Laškoa St. Patrick's Dayn kunniaksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti