Olimme varanneet itsellemme vapaapäivän Plitvicen kansallispuistossa. Puisto on kuulu syvässä solassa kalkkikivikallioiden läpi virtaavasta joesta, joka muodostaa sarjan pieniä järviä, joita toisiinsa yhdistävät sadat eri kokoiset ja -näköiset putoukset.
Nautimme aamiaisen kaikessa rauhassa kahdestaan valtavan kokoisessa salissa, hyvän aikaa saksalaisten ja japanilaisten ryhmien jälkeen. Puimme päälle pientä retkeilyä kestävät vaatteet ja kysyimme hotellin vastaanotosta parhaan tien puistoon pääsemiseksi. Heti aluksi meille kävi selväksi, että vain "alempi osa" puistosta on käytössä tähän aikaan vuodesta, koska täällä on "niin paljon lunta". Tyytyen kohtaloomme (mielestämme kaikki hienoin sijaitsi siellä suljetussa puistossa) lähdimme kohti lippuluukkua, joka sijaitsee heti hotellin alapuolella. Liput saimme puoleen hintaan, 40 kunalla per nenä. Meidät neuvottiin ensin alas järven rantaan. Järvihän oli sama mikä hotellin parvekkeeltamme näkyy ja siellä sijaitsivat laiturit, joissa matkustajalaivat odottivat parempia aikoja puoliksi jäisen järven laitureissa. Nämä pikkulaivathan liikennöivät kesäaikana muutamaa reitiä pitkin vieden ihmisiä järvijonon toiselle puolelle.
Järveltä suuntasimme kulkumme vastakkaiseen suuntaan, ainoaa puiston auki olevaa reittiä pitkin. Alkumatka oli melko tasaista asfalttitietä vanhan aarniometsän läpi. Puolivälissä matkaa tulimme asemalle, joka toimii pysäkkinä kesäaikaan liikennöiville "potnapekoille", eli pienille junille, jotka kuljettavat ihmisiä puistossa. Kävimme ihmettelemässä tyhjillään olevaa rakennusta, kun havaitsimme terassilla hyppivän linnun, joka muistutti hieman jotakin puukiipijää tmv. Se ei tuntunut meitä liiemmin aristavan, joten intouduimme kuvaamaan sitä kaikessa hiljaisuudessa.... kunnes Päivin jalkojen juuressa olevassa roskakorissa alkoi tapahtua. Kovaäänisen rapinan siivittämänä alkoi roskat liikkua ja hetken kävi jo mielessä, että sieltä syöksyy suuri jättiläisrotta kimppuun, mutta ei, ihan söpö pikku myyrä tai hiirihän se vain oli. Seurasimme hetken, kuinka se ketterän tottuneesti kiipesi verkkoa pitkin roskakoriin ja pois muutaman kerran. Täällä kaikessa hiljaisuudessa, ennen turistikauden alkua, on pienen hiiren hyvä elellä turistien jättämien ruuantähteiden varassa.
Asemalta jatkoimmekin matkaa kapeaa ja lumista polkua pitkin. Polku kulki aivan solan reunamaa pitkin, paikoitellen hieman pelottavastikin jyrkänteen reunalla, mikä sai Karin yrittämään vyöryttää lumipalloefektiä rinnetä alas uudestaan ja uudestaan... Saimme taivaltaa lähes yksin, vain silloin tällöin näimme muutaman kaltaisemme omatoimimatkailijan. Maisemat paranivat paranemistaan, ja polun varteen oli tehty muutamia näköalapaikkojakin, joista pääsi kuvaamaan putouksia ja solaa ilman edessä olevaa pöheikköä.
Kesken matkan polulta poikkesi lumiset raput luolaan, jonka läpi olisi päässyt laskeutumaan joen rantaan asti. Suomalaisella sisulla, kaiteita rystyset valkoisina kaidett puristaen laskeuduimme alemmas ja alemmas, kunnes sisukin jo väistyi järjen äänen tieltä, ja päätimme kääntyä takaisin. Raput kun kävivät todella liukkaiksi alaspäin mennessä ja itse luolan katosta roikkui parimetrisiä jääpuikkoja, pelottavasti juuri reitin yläpuolella.
Palasimme solan reunaa kulkevalle reitille, jonka päässä lähellä puiston toista sisäänkäyntiä alkoi polku laskeutua suurta vesiputousta kohti. Kuljimme serpentiinipolkua joen rantaan, josta jatkui puinen kävelytie joen yli, aivan vesiputousten reunaa pitkin. Joen toisella puolella tie jatkui pelottavan kalliojyrkänteen viertä, ja joen tulviessa tien varteen osui melko pelottavia pätkiä. Vasemmalla reunalla pystysuoraa kalliota ylöspäin, noin metrin levyinen puinen polku alla pärskyen etenevän veden yli ja heti oikealla puolella kymmenien, ellei satojen metrien vesiputous suoraan alapuolella näkyvään järveen/jokeen. Tätä paikkaa on todella vaikea sanoin kuvata, aivan järjettömän upean mahtavan mielettömän uskomaton paratiisi!
Kävimme aivan polun päässä. Siellä kaikista suurin putous laski jalkojemme juureen ja ilmakin kävi jo melko kosteaksi. Palasimme samaa reittiä takaisin ja kas, kas, pelkomme osoittautui aiheelliseksi, sillä reitillemme, aika lähelle paikkaa jossa Päivi oli hetkeä aiemmin kuvaillut kasveja, oli tipahtanut ylhäältä lohjennut päänkokoinen kivi. Tästä eteenpäin Kari kulkikin varmuuden vuoksi käsi pään päällä suojana.
Koska meillä ei sattunut olemaan kypäriä mukanamme, jätimme viimeisen polun käymättä, sillä reitti kulki aivan vastaavanlaisen jyrkänteen alta. Siitä olisi päässyt aiemmin käymäämme luolaan ja sen läpi, ohi pienten putousten ja joen yli. Paluumatkalla katselimme, kuinka suuri korppi lenteli jyrkänteen seinämää pitkin pysähtyen välillä paikoilleen ja tiputellen samalla kiviä alas reitille... Oli ehkä ihan viisas päätös palata turvallisempaa reittiä takaisin.
Kävimme vielä kahvilla pienessä karussa ja tupakansavuisessa kuppilassa puiston sisäänkäynnillä. Tämäkin paikka odotti vielä parhainta sesonkia, sillä valikoimassa oli tarjolla tasan kahvia ja olutta. Hotellille takaisin palasimme tismalleen samaa reittiä, ainoana erona oli se, että puolipilvinen sää muuttui vähitellen todella aurinkoiseksi ja ilma vain lämpeni niin että t-paidalla tarkeni jo hyvin liikkeessä ollessa. Tämä luontoretki oli kyllä paikallaan toimien sopivana hengähdystaukona ennen matkan jatkumista Välimeren rannalle ja oikeasti kevät-kesäisiin oloihin.
Nautimme huonessamme vaatimattoman päivällisen Unkarista ostetuista aineksista. Kävimme pikaisessa vaahtokylvyssä huuhtomassa patikkapäivän hiet pinnasta ja paistattelimme uskomattoman lämpimässä auringonpaisteessa parvekkeella. Auringon painuttua vastapäisen kukkulan taakse laskeuduimme 4. kerroksestamme alas aulabaariin kirjoittelemaan päivän kuulumiset kaikkien kuolevaisten luettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti