Ostimme liput ja totesimme, että kipuaminen jatkuu entisenlaisena yhä vain ylemmäs tornilta toiselle. Ensimmäisen tornin seinässä oli hienoja, osittain säilyneitä keskiaikaisia maalauksia, joissa ihmiset pelasivat shakkia. Liekö paikka ollut kasino? Se jäi selvittämättä, mutta sen sijaan valokuvauskieltoa vahtiva vanha mies alkoi kiinnostua juttutuokiosta kuullessaan meidän olevan suomalaisia. Ensin väittelimme siitä, onko italialaisesta kirjasta opittu tieto Suomen 5000 järvestä paikkaansapitävä vai ei. Seuraavaksi opimme, että happosateiden vuoksi Suomen järvet olivat tyhjentyneet kaikista kaloista, mutta että nyt tilanne oli jo parempi, koska kalkkikiven avulla vedet olivat jo puhdistuneet ja kalat palanneet. Kaikkea sitä oppii.
Seuraavalta tornilta näkyi alla virtaava joki ja hedelmä- ja viinitarhoja. Siitä matka jatkui pitkin ikivihreän tammimetsikön, missä ihmettelimme eksoottisia kasveja.
Viimeinen torni viimeistään palkitsi kipuamisen, sillä vastapäinen vuori/kukkula oli todella huikean näköinen. Mietimme, miltä maisemat olisivatkaan näyttäneet ilman hernerokkasumua.
Linnalta autolle palasimme pitkin Arcon kapeita kujia. Keskusaukiolla menimme kahvilaan, jossa uskoimme eilisen perusteella osaavamme toimia oikein ja tilata samaa, mitä paikalliset siestan aikaan. Koska eilen kukaan ei syönyt suolaista, tilasimme kahvit ja jäätelöannokset. Pieni naurahdus ja tarjoilija totesi, ettei jäätelöä saa kuin vasta kesällä. Tyydyimme sitten jättikupillisiin cappuccinoa. Ilmeisesti Arcon ja Gardajärven erottavat pari kilometriä ja 2 lämpöastetta muuttavat olosuhteita riittävästi. Mutta miksi sitten ravintolan mainoksissa oli isot kuvat jäätelöannoksista?
Arcosta halusimme ajaa pienen lenkin kautta takaisin Rivaan. Kartalla hyvinkin suoralta ja jopa melko isolta näyttävä tie menikin sitten pystysuoraa sinnettä ylös ja alas paikoin erittäin kapeana ja tietenkin todella mutkaisena. Kaikken korkeimmalla kohdalla oli pari tunnelia ja aivan pystysuoraa rinnettä ylös ja alas. Alhaalla, todella syvän rotkon pohjalla virtasi joki.
Hetken päästä lähdimme vielä kapeampia ja sykkyräisempiä tietä alaspäin. Jotta matkaan saatiin enemmän haastetta, oli iloksemme laitettu vuorenrinteeseen pilvi, jossa näkyvyys laskettiikin jo metreissä. Kiemurtelimme todella hitaasti nenä kiinni tuulilasissa seuraavaa 180-asteen mutkaa tiiraillen, lähes käsikopelolla, alas vuorenrinnettä.
Koska bensa alkoi taas näyttää loppumisen merkkejä, päätimme vielä käväistä tankilla ja ehkäpä pesettää autonkin samalla - olihan se jo kattoa myöten täynnä saksalaista suolaa ja itäeurooppalaista rapaa, niin ettei meinannut kehdata edes täkäläisiin pikkuruutuihin parkeerata. Kuten arvata saattaa, tämäkään operaatio ei onnistunut ihan suunnitellusti. Olimme asemalla klo 15:20. Koska useimmissa paikoissa siesta päättyy puoli neljältä, päätimme odottaa aseman aukeamista, mutta turhaan. Paikka oli kiinni kuin Alko jouluna. Päätimme sitten tankata automaatista. Visan ja MasterCardin tunnuksista huolimatta masiina ei hyväksynyt kumpaakaan korttia. Seteleistämmekin kelpasi vain joka neljäs, joten saimme lopulta tankin vain puolilleen. Sitten menimmekin tutkailemaan "24 ore autolavaggiota". Ohjeet oli ihme kyllä merkitty englanniksikin ja pesukone näytti tismalleen siltä, mihin olemme Essolla tottuneet. Mutta, mutta.. automaatti ei tietenkään suostunut vastaanottamaan rahaa eikä pesukoodeja. Liian helppoahan tämä olisi ollutkin! Pettyneinä ajoimme Gardan törkyisimmällä autolla takaisin hotellillemme viettämään liian myöhäistä siestaa.
Aamu valkeni sumuisena. Italian lukutaidottomien säätiedotus oli merkinnyt päivän sohvankuvalla, muiden vaihtoehtojen ollessa mm. tennismaila, jalkapallo ja auto. Vettä piti sataa kuin Esterin sieltä, mutta sekös meidän retkikuntaa olisi pysäyttänyt! Nokka käänettiin siis kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa Arcon kylää. Saimme auton parkkiin aivan ydinkeskustaan magnoliakujan varrelle, kävelimme keskusaukiolle ja huomasimme jotakin korkealla kattojen yläpuolella. Linna! Pikku kipuaminenhan on aina tervetullutta, ajattelimme tietämättä mihin taas olimme ryhtymässä. Tällaisen tottumattoman vuorikiipeilijän kone alkoi piiputtaa jo alkumatkasta, mutta muutaman pengerretyn oliivipuurinteen viertä kulkevan polun varrella olleella penkillä vietetyn tauon voimin pääsimme kuin pääsimmekin ylös asti.
Ostimme liput ja totesimme, että kipuaminen jatkuu entisenlaisena yhä vain ylemmäs tornilta toiselle. Ensimmäisen tornin seinässä oli hienoja, osittain säilyneitä keskiaikaisia maalauksia, joissa ihmiset pelasivat shakkia. Liekö paikka ollut kasino? Se jäi selvittämättä, mutta sen sijaan valokuvauskieltoa vahtiva vanha mies alkoi kiinnostua juttutuokiosta kuullessaan meidän olevan suomalaisia. Ensin väittelimme siitä, onko italialaisesta kirjasta opittu tieto Suomen 5000 järvestä paikkaansapitävä vai ei. Seuraavaksi opimme, että happosateiden vuoksi Suomen järvet olivat tyhjentyneet kaikista kaloista, mutta että nyt tilanne oli jo parempi, koska kalkkikiven avulla vedet olivat jo puhdistuneet ja kalat palanneet. Kaikkea sitä oppii.
Seuraavalta tornilta näkyi alla virtaava joki ja hedelmä- ja viinitarhoja. Siitä matka jatkui pitkin ikivihreän tammimetsikön, missä ihmettelimme eksoottisia kasveja.
Viimeinen torni viimeistään palkitsi kipuamisen, sillä vastapäinen vuori/kukkula oli todella huikean näköinen. Mietimme, miltä maisemat olisivatkaan näyttäneet ilman hernerokkasumua.
Linnalta autolle palasimme pitkin Arcon kapeita kujia. Keskusaukiolla menimme kahvilaan, jossa uskoimme eilisen perusteella osaavamme toimia oikein ja tilata samaa, mitä paikalliset siestan aikaan. Koska eilen kukaan ei syönyt suolaista, tilasimme kahvit ja jäätelöannokset. Pieni naurahdus ja tarjoilija totesi, ettei jäätelöä saa kuin vasta kesällä. Tyydyimme sitten jättikupillisiin cappuccinoa. Ilmeisesti Arcon ja Gardajärven erottavat pari kilometriä ja 2 lämpöastetta muuttavat olosuhteita riittävästi. Mutta miksi sitten ravintolan mainoksissa oli isot kuvat jäätelöannoksista?
Arcosta halusimme ajaa pienen lenkin kautta takaisin Rivaan. Kartalla hyvinkin suoralta ja jopa melko isolta näyttävä tie menikin sitten pystysuoraa sinnettä ylös ja alas paikoin erittäin kapeana ja tietenkin todella mutkaisena. Kaikken korkeimmalla kohdalla oli pari tunnelia ja aivan pystysuoraa rinnettä ylös ja alas. Alhaalla, todella syvän rotkon pohjalla virtasi joki.
Hetken päästä lähdimme vielä kapeampia ja sykkyräisempiä tietä alaspäin. Jotta matkaan saatiin enemmän haastetta, oli iloksemme laitettu vuorenrinteeseen pilvi, jossa näkyvyys laskettiikin jo metreissä. Kiemurtelimme todella hitaasti nenä kiinni tuulilasissa seuraavaa 180-asteen mutkaa tiiraillen, lähes käsikopelolla, alas vuorenrinnettä.
Koska bensa alkoi taas näyttää loppumisen merkkejä, päätimme vielä käväistä tankilla ja ehkäpä pesettää autonkin samalla - olihan se jo kattoa myöten täynnä saksalaista suolaa ja itäeurooppalaista rapaa, niin ettei meinannut kehdata edes täkäläisiin pikkuruutuihin parkeerata. Kuten arvata saattaa, tämäkään operaatio ei onnistunut ihan suunnitellusti. Olimme asemalla klo 15:20. Koska useimmissa paikoissa siesta päättyy puoli neljältä, päätimme odottaa aseman aukeamista, mutta turhaan. Paikka oli kiinni kuin Alko jouluna. Päätimme sitten tankata automaatista. Visan ja MasterCardin tunnuksista huolimatta masiina ei hyväksynyt kumpaakaan korttia. Seteleistämmekin kelpasi vain joka neljäs, joten saimme lopulta tankin vain puolilleen. Sitten menimmekin tutkailemaan "24 ore autolavaggiota". Ohjeet oli ihme kyllä merkitty englanniksikin ja pesukone näytti tismalleen siltä, mihin olemme Essolla tottuneet. Mutta, mutta.. automaatti ei tietenkään suostunut vastaanottamaan rahaa eikä pesukoodeja. Liian helppoahan tämä olisi ollutkin! Pettyneinä ajoimme Gardan törkyisimmällä autolla takaisin hotellillemme viettämään liian myöhäistä siestaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti