Päivä 14, Autokolareita matkalla Gardalle

Aamun suurin haaste oli saada auto pois hotellin loukosta, jota autotalliksikin kutsutaan. Se onnistui vastoin odotuksia erittäin kivuttomasti, ehkä siksi, että Kari oli mielessään ehtinyt asiaa suunnitella jo parisen tuntia. Pyysimme rouva Mioa välttämään maksulliset tiet, sillä Sloveniassa moottoritietarra on nylkyhintainen, varsinkin, kun sitä tietä olisimme ajaneet vain pari kilometriä. Kiemurtelimme pientä tietä läpi kauniiden mäntykujien ja viinilaaksojen, välillä ihastellen Izolan ja Koperin kaupunkeja, kunnes löysimme rajan ja pääsimme jatkamaan matkaa moottoritietä pitkin. Matka taittui mukavasti italialaista ajokulttuuria ihmetellen. Ilmeisesti näillä main on ihan ok ajella kahta kaistaa, jos ei osaa päättää, kumpaa menee. Vilkkua ei tarvitse näyttää, ellei halua, ei vaikka vaihtaisi kaistaa suoraan toisen eteen. Nopeudet pysyivät sentään useimmiten sallitun 130 km/h rajoissa.

Jonkin matkaa ajeltuamme päädyimme maksuasemalle, jossa satuimme päättelemään kaistankin oikein ja saimme masiinasta kuitin. Keltainen kaista oli ilmeisesti jokin paikallisten kaista, jonka läpi pääsi ajamaan jollakin etukäteen hankitulla vuosilipulla tmv. Okranväristen peltojen reunustamaa tietä lähestyimme Venetsiaa, kunnes yhtäkkiä alkoi tiellä olla kaikenlaisia koomiselta kuulostavia varoituksia (italian kieli on hassua) ja hassusti käyttäytyviä paikallisen tielaitoksen autoja, joista kuski huitoi kädellään epämääräisiä ohjeita. Hetken päästä liikenne seisahtui ja matelimme pai kilometriä todistamaan autokolarin jälkipuintia. Kaikesta päätellen tällä kertaa oltiin selvitty pienin peltivaurioin. Kolaripaikan jälkeen oli vielä toinen vastaava, liekö sitten liittynyt samaan tilanteeseen.Kolaripaikalta jatkoimme Venetsian ohi. Tie leveni kolmikaistaiseksi ja tyhjeni hetkellisesti. Veronaa lähestyessä maisemat muuttuivat polveilevaksi viinilaaksoksi, jossa riitti toinen toistaan kauniimpia kyliä ja linnoja. Veronankin kiersimme ruuhkaista "ohitustietä" ja aloimme metsästää pikkutietä, joka kulki Gardajärven rantaa. Onnistuimme poistumaan moottoritieltä oikeassa liittymässä ja maksamaan 14.5 € tietullimaksun, mutta sen jälkeen erimielisyydet rouva Mion kanssa alkoivat - se kun ei suostunut opastamaan meitä haluamallemme tielle ja olimme useamman tien solmukohdassa, josta oli mahdoton tietää, mitä ramppia pitäisi jatkaa.

Laitoimme auton siis hetkeksi parkkiin ja säädimme navigaattoriin oikean reitin. Ja ei kun menoksi. Pakki päälle, ja sitten seis. Päivi ehti varoittaa, että takana joku toinen peruuttaa kohti. Pysähtyneenä odotimme, että se ehtisi altamme pois, mutta se vain vyöryi kohti, kunnes rysähti. Parin todistajan läsnäollessa Kari hyppäsi autosta selvittämään asiaa, mutta turhaan: musta farmaribemari kaasutti jo iloisesti matkoihinsa. Pikainen vilkaisu osoitti takapuskurimme saaneen vain pieniä naarmuja, joten huikkasimme "No problem" kolaria todistaneille kanssa-autoilijoille ja jatkoimme matkaa.Pian pääsimmekin jo Gardajärven rannalle, missä matelimme pikkuisten kylien läpi ihastellen maisemia. Paissa pidimme pienen kävelytauon rannalla. Siitä jatkoimmekin suoraan perille Riva del Gardaan, missä hotellimme löytyi helposti viinitarhan laidalta vuoren rinteestä.Illalla kävimme vielä katsastamassa kylämme ja syömässä ihka aidot italialaisessa kiviuunissa paistetut pizzat. Järven rannalla ihmettelimme mustaa joutsenmaista lintua, hassusti ääntelevää mandariinisorsaa sekä hämärän laskeuduttua veden päällä syöksyilevää lepakkoparvea. Sitten kaksi väsynyttä matkailijaa raahusti takaisin hotelliin nukkumaan jo ennen kymmentä!

PS. Netin kanssa sai todellakin nähdä vaivaa, sillä täällä on säädetty terrorismin vastaisia lakeja, jotka estävät anonyymit yhteydet. Nyt meillä on sitten rekisteröity prepaid-liittymä, joka näyttäisi toimivan vain hotellin aulassa...